Asuntovelallinen saattaa vielä kiittää Euroopan sairasta miestä

Dirlandaa.

Euroopan sairain mies ei ollutkaan Italia vaan Kreikka. Saapasmaa, Espanja ja Portugali könyävät kylläkin rollaattorilla perässä, mutta helleenit ovat jo vaipumassa saattohoitoon kuolinvuoteelle. Draama on syntynyt antiikin Kreikassa ja hyvin sikäläiset poliitikot ovatkin vuosikausien ajan näytelleet. Kreikkalaiset loivat niin taitavan illuusion toimivasta todellisuudesta, että EU ja kansainväliset pankit uskoivat kaiken.

Nyt maassa vaikeroidaan, uhitellaan EU:lle ja heitellään polttopulloja. Spartalaisesta taisteluhengestä ei ole tietoakaan. Jos ketä kreikkalaisten tulisi nyt kovistella niin omia viime vuosikymmenten poliittisia vastuunkantajiaan, jotka ovat olleet pelkkiä tyhjiä populisteja.

Suomen valtion myöntämä 1,6 miljardin euron laina kriisiin romahtaneelle Kreikalle on tosiasiallisesti tukea Kreikkaa luotottaneille kansainvälisille pankeille, joiden satojen miljardien saatavat erääntyvät ensi viikolla. Kreikka ei velkojaan pysty maksamaan, joten muut euroalueen maat antavat sille halpaa lainaa, jonka se siirtää heti velkojilleen ja maksaa aikanaan takaisin euroalueen maille, jos pystyy.

Kun kerran viime kädessä pankkeja autetaan, miksi kuvettaan kaivavat vain yhteisvaluutta eurossa mukana olevat maat? Kreikalle vastuuttomia lainoja myöntäneitä pankkeja on muualtakin, esimerkiksi Yhdysvalloista, Iso-Britanniasta, Ruotsista ja Tanskasta. Olisi kohtuullista, että myös nämä maat osallistuisivat pelastusoperaatioon. Tätä vaati aiheellisesti mm. eduskunnan puhemies Sauli Niinistö, joka ei pitänyt pääministeri Matti Vanhasen ja valtiovarainministeri Jyrki Kataisen puheita kaikilta osin harkittuina. Katainen ja Vanhanen katsoivat, että Kreikka on ainoastaan euroalueen maiden ongelma.

Miksi ihmeessä ei muidenkin länsimaiden, jotka ovat vastuuttomia luottoja Kreikalle myöntäneet?

Mielenkiintoista on se, että Kreikalle nyt valuva 1,6 miljardia saattaa koitua Suomessa hyödyksi kaikille niille asuntovelallisille, jotka ovat käyneet pankissa allekirjoituspuuhissa halpojen korkojen aikana. Tai ovat sinne lähitulevaisuudessa menossa.

Tätä kirjoitettaessa yleinen asuntolainojen viitekorko, 12 kk:n euribor, on 1,240 ja asuntoluotot Suomessa halvempia kuin koskaan. Pankkien marginaalit viitekoron päälle liikkuvat 0,8-0,9 tienoilla.

Ekonomistit ovat olleet yksimielisiä siitä, että normaalioloissa euriborit lähtevät hitaaseen nousuun loppukevään 2010 aikana niin, että vuoden kuluttua vappuna 12 kk:n euribor asettuu kahden prosentin tietämille. Kahden vuoden kuluttua toukokuussa 2012 se on useimpien arvioiden mukaan noin kolme.

Kreikan kuplan yhtäkkiä puhjettua ei enää ollakaan normaalioloissa. Talouden lakien pitäisi pujotella euromaissa nyt siten, että korot liikahtavatkin poikkeuksellisen hitaaseen nousuun. Saattaa siis olla, että vielä kahden vuoden kuluttua vuoden euribor liikkuu 2-2,5 prosentin välillä.

Blogosteinin kirjeenvaihtaja otti oman lainansa heinäkuun lopulla 2009, jolloin 12 kk:n euribor oli 1,373. Korkomarginaaliksi tiukoissa neuvotteluissa saatiin niinkin alhainen lukema kuin 0,6.

Tässä sitä nyt odotellaan, mitä korkomarkkinoilla tapahtuu. Maksellaan yksittäisen Suomen kansalaisen 300 euron lainaosuutta Kreikalle ja toivotaan, että uhraus toisi rahaa toisesta luukusta takaisin ennakoitua halvempina korkoina. Jos EU:n Kreikka-toimet eivät riitä ja Eurooppa romahtaa jättimäiseen lamaan, meillä kaikilla on paljon suurempia ongelmia kuin koroista huolehtiminen.

Kansainvälisen finanssikriisin loitolla pitävä uskottavuus on kiinni tavallisista kreikkalaisista. Jos he "pakollisten" yleislakkojen jälkeen malttavat istua ouzolasien äärelle pohdiskelemaan syntyjä syviä ja mukautuvat kipeisiin leikkauksiin, maa saa aika monta nyt kadottamaansa matkailufania takaisin.

Jääkiekon asiantuntijoille ei voi kuin nauraa

Turun Palloseura vei jääkiekon SM-liigan mestaruuden kukistettuaan Hämeenlinnan Pallokerhon voitoin 4-1. Perinteikkään ja reilusti kultamitaleja jo aiempina vuosina voittaneen TPS:n ykköstila tänä keväänä ei ollut odotettu, vaan yksi suurimmista yllätyksistä koko pääsarjan historiassa. Viimeksi TPS vuoli kultaa 2001 ja vielä keväällä 2004 se sai hopeaa.

Talousvaikeuksiin ennen 2000-luvun puoliväliä ajautunut TPS operoi päättyneessä liigassa toiseksi pienimmällä pelaajabudjetilla. Sen kaappaama mestaruus löi ällikällä kaikki ja teki hyvää sarjalle, jossa rahan sijasta sittenkin ratkaisevat urheilullisuus, kehittyminen ja taito. Runkosarjassa TPS sijoittui kuudenneksi, eikä siltä sijaluvulta mikään joukkue ole koskaan yltänyt pokaalin nosteluun SM-liigassa.

Jääkiekko on jo monta vuosikymmentä ollut suosituin urheilulaji Suomessa. Sen katsojavolyymi on omaa luokkaansa. Yksittäinen arki-illan kiekko-ottelu esimerkiksi Lappeenrannassa tai Raumalla imuroi kaukalon äärelle niin suuren määrän ihmisiä, että muut urheilu- tai kultturitapahtumat tarvitsevat näissä pikkukaupungeissa kokonaisen vuoden yltääkseen samaan.

Jääkiekon medianäkyvyys peittoaa kaiken muun urheilun. Sosiaalinen mediakin ulottui lajiin paljon ennen muita ja kukoistaa vahvana jääkiekkoon vihkiytyneiden mattimeikäläisten parissa. Internet ja sen keskustelupalstat ovat täynnä tuhansia jokamiehen "asiantuntijanäkemyksiä". Suomalaisia kiekkofaneja on valtava määrä ja heistä huomattava joukko katsoo olevansa alan asiantuntija. Nyt, kun netti tarjoaa eri foorumeja vuodattaa tekstiä toisten luettavaksi, se faneille suotakoon.

Eri asia ovat sitten ne ammattitoimittajat, jotka varmoin mielipitein julistavat ennen kiekkokauden alkua tuomioitaan liigajoukkueille. Ehdottomat ja totiset näkemykset siitä, mihin joukkueet pystyvät, ovat kuuluneet lajin kuvaan jo pitkään. Journalismissa on pakko jotenkin erottua, sillä jääkiekosta kirjoitetaan tässä maassa niin paljon. Analyytikkoja apuna käyttävä ja lukijoissa tunteita herättävä ennustusjournalismi on katsottu vastaukseksi huutoon.

Jotain muuta näiden besserwisserien tulisi kyllä jo pikkuhiljaa keksiä.

Senkin uhalla, että analyyseissa pieleen meneminen on osa ennustusjournalismin koodia ja kuuluu kuvaan. Tuskin asiantuntijajulkaisujen tarkoitus on kuitenkaan ollut tehdä kirjoittajista ja itse julkaisuista naurunalaisia, kuten tänäkin vuonna on monta kertaa käynyt.

Otan esimerkin IS Veikkaajasta, jota Suomessa luetaan paljon. Syksyn kausijulkaisussa sen "asiantuntijat" rankkaavat kaikki joukkueet paremmuusjärjestykseen. Tekstin sisältö ei jätä sijaa kysymyksille tai varauksille, vaan huokuu ehdottomuutta. Asiantuntijat puhuvat! Kaikki pelin osa-alueet ja joukkueen heikkoudet sekä vahvuudet analysoidaan tarkasti läpi.

TPS:n IS Veikkaaja katsoi tällä kaudella pystyvän 14 joukkueen SM-liigassa sijaluvulle 13. Sen pelaajamateriaali oli kuulemma liigan heikoimpia. Maalivahtipeli, puolustus, hyökkäys, ydinpelaajien laatu, materiaalin syvyys ja erikoistilannepelaaminen nähtiin IS Veikkaajassa arvosanaksi viisi, kun asteikko on 4-10. Valmennus analysoitiin liigan keskiarvolle numeroksi seitsemän.

Kuitenkin kyseinen joukkue voitti Suomen mestaruuden.

Miksi nämä "asiantuntijat" eivät sitä kertoneet tuossa syyskuun numerossaan?

Muutenkin IS Veikkaajassa meni paljon poskelleen. Runkosarjan ykköseksi ennustettiin Kärpät (sijaluku yhdeksän), Jokerit listattiin viitoseksi (oli 10:s), Ilveksen arveltiin yltävän 10:nneksi (oli koko sarjan heittopussi ja viimeinen), Tapparan piti olla 12:s (oli runkosarjassa seitsemäs) ja Lukon arveltiin yltävän 8:nneksi (johti pitkään ja oli runkosarjassa kolmas). SaiPasta kirjoitettiin, että jos joukkue ei jää liigan viimeiseksi, se on koko sarjan suurin yllätys. SaiPa sijoittui 11:nneksi ja taisteli vielä viimeisessä pelissä pudotuspelipaikasta.

Vanhanaikainen ennustusjournalismi on tullut tiensä päähän. Journalismia se ei ainakaan enää ole, sillä kompetenssi on asiasta kadonnut jo aikaa sitten ja pesuveden mukana on mennyt samantien substanssi. Vastaavaa arvotonta löpinää näkee kaikilla kiekkoilun nettifoorumeilla ilmaiseksi. Jääkiekkojournalistien pitää kehittää muuta, sillä tuhannet peruspetterit pystyvät verkossa samaan.

Yksi vaihtoehto olisi jättää kylmästi hyvästit nykymenolle ja karnevalisoida koko kiekkoennustaminen. Ryhtyä ennakoimaan aivan hurjia ja nostamaan epätodennäköisyyksiä pinnalle. Toimittajat voisivat alkaa reilusti pelkiksi viihdyttäjiksi, sillä sellaisia nuo ennustavat kiekkokirjoittajat jo ovat lukijoiden mielestä.

Tämän kauden alussa olisi ollut herkullista aloittaa huumorikirjoittaminen Tepsistä ja ennustaa se liigan ykköseksi.

Lentäen olisit jo perillä

Illaksi kotiin - Finnair. Suomalainen lento- ja huolenpitoyhtiö.

Ei se nyt ihan niin mennyt. Islantilainen tulivuori asettui force majeurena poikkiteloin. Tätä kirjoitettaessa Euroopan lennot ovat olleet kaaostilassa ja syväjäädytettyinä yhdeksän vuorokautta. Nyt näkyy hieman valoa, mutta epävarmuus jäytää yhä monia. Etenkin heitä, jotka pääsevät matkaan, mutta eivät voi olla varmoja, pääsevätkö takaisin. Tulivuori kun puskee edelleen tuhkaa yläilmoihin, eikä kukaan tiedä, koska purkaus loppuu ja minkälaiset tuulet massiivista tuhkapilveä tuolla kymmenessä kilometrissä liikuttelevat ja minne. Lohtua ei voi hakea tiedosta, jonka mukaan aktiivinen toiminta vuoren sisällä voi jatkua puolikin vuotta.

Parikymmentätuhatta suomalaista jumiutui satojen tuhansien muiden joukossa eri puolille maailmaa lentokenttien sulkeuduttua. Eipä aikaakaan, kun työ- tai lomakohteisiinsa ankkuroituneet matkustajat alkoivat hakea vastuullista tahoa tukalaan oloonsa.

Suomalaiselle paikka on piinallinen, sillä emme voi syyllistää tulivuorta, vaikka mieli tekisi. Syyllisen etsiminenhän on ensimmäinen toimenpide, johon suomalainen ryhtyy jouduttuaan hankaluuksiin. Syyllinen löytyy aina oman itsen ulkopuolelta. Tässä lentomatkustamisen pattitilanteessa suomalainen on vastentahtoisesti joutunut etenemään seuraavaan vaiheeseen eli etsimään syyllistä siihen, miksi hän ei pääse pois muita reittejä pitkin. Suomen valtiota on huudettu apuun.

Suomalaiselle ei ole riittänyt se selitys, että muut reitit ovat ruuhkautuneet, koska niitä käyttävät myös sadat tuhannet muut eri kohteisiin jämähtäneet eurooppalaiset. Suomalaiselle pitäisi olla omia laivoja ja busseja, joihin muut eivät saa tulla. Suomalainen on myös polkenut jalkaa ja yrittänyt tankeroenglannilla kiivailla eteläeurooppalaisille bussifirmoille, jotka ovat yhtäkkiä nostaneet matkan hinnan Saksaan tai Tanskaan moninkertaiseksi.

Suomalainen liikennöitsijähän ei tekisi samaa, eihän.

Samalla suomalainen penää lentoyhtiötä maksamaan hänen ylimääräiset hotelliyönsä ja ruokailunsa, vaikka lentoyhtiön vika ei ole se, ettei se voi lentää.

Miten ihmeessä lentoyhtiön vastuulle voi sälyttää tulivuorenpurkauksesta johtuvan viivästymisen aiheuttamat kustannukset? Lentoyhtiöllä on vastuu maksaa matkailijan kuljetus aikanaan kotiin, kun se lentämisen puolesta on mahdollista, ja yrittää auttaa vaihtoehtoisten toimintatapojen etsimisessä. Siinä kaikki. Finnair on aivan oikeassa, kun se ei näytä suostuvan julmistuneiden matkustajien vaatimuksiin.

Uusavuttomuus elää ja voi hyvin.

Lentämisessä ja matkustamisessa on aina riskinsä. Nykypäivänä näyttää olevan mahdotonta ymmärtää, että ihmisen pitäisi pystyä vastaamaan itse itsestään, jos hänen henkensä tai terveytensä ei ole vaarassa ja jos maa, jossa hän joutuu pakosta oleilemaan, on turvallinen.

Sokea usko tekniikan ja teknologian toimivuuteen kärsi tässä rytäkässä terveellisen kolauksen. Elämää ei voi aina suunnitella tuntien tarkkuudella, joskus edes viikkojen tarkkuus ei riitä. Se on vain hyväksyttävä - ja käännettävä kylkeä lomakohteessa, jossa oleiluun tuli lisäaikaa.

Kansallisia lentoyhtiöitä käy melkein sääliksi. Finnairin pitäisi ratkaista suurin piirtein kaikki mahdolliset matkustajan ongelmat ja kuitata siihen päälle vielä kustannukset. Jopa kuluttajaviranomaiset tuntuvat olevan sitä mieltä, että Finnairin tulee pitää huolta yhtä aikaa tuhansista jumiutuneista suomalaisista eri puolilla maailmaa, vaikka yhtiö ei voi lentää toisten suomalaisten eli ilmailuviranomaisten määräyksestä.

Jakomielinen tilanne.

Tällaista se on meillä, paapomisyhteiskunnassa. Systeemin, yhteiskunnan, firman, yhtiön, joka tapauksessa jonkun kasvottoman tahon on pidettävä huolta Madeiralla värjöttelevästä avuttomasta suomalaisesta.

Se kun ei itse osaa.

Tyttö joka leikki tulella

Stieg Larssonin huippusuositun Millennium-trilogian keskimmäinen osa "Tyttö joka leikki tulella" (suom.2007) on lukukokemuksena yhtä viihdyttävä ja koukuttava kuin "Miehet jotka vihaavat naisiakin", mutta tasoltaan ja uskottavuudeltaan dekkari on heikompi. Monet rakenteelliset kömmähdykset häiritsevät ja sivuille on jäänyt kiusallisia epäloogisuuksia.

Tuntuu, että Larssonilla on ollut liian kiire. Hän on lisäksi keksinyt tarinaan turhia henkilöitä ja juonenkäänteitä, joiden avulla ratkaisua saadaan pitkitettyä ja kasaan "pakolliset" 700 sivua.

Parempaan ja loogisempaan lopputulokseen olisi päädytty noin 500 sivulla. Kysymyshän on vain siitä, kuinka tapahtunutta kolmoissurmaa selvitellään Tukholmassa ja sen liepeillä. Kirjassa käydään liikaa keskusteluja, jotka eivät vie tarinaa eteenpäin. Monet henkilöt, joihin ei yhden tuokion jälkeen enää palata, unohtuvat saman tien ja herättävät ihmetystä, miksi heitä kirjaan on tarvittu.

Otetaan muutama esimerkki epäloogisuuksista.

Larsson piirtää murhia selvittelevästä poliisryhmästä aivan liian tyypitellyn ja tomppelin kuvan. Rikostutkijat toimivat hitaasti ja ammattitaidottomasti. Ei kai poliisilta sentään kulu kaksi viikkoa, ennen kuin se ymmärtää ryhtyä takavarikoimaan murhatun toimittajan työpöydän aineistoa ja tietokonetta.

Tällaisella rakenteellisella viivyttelyllä kirjailija antaa päähenkilöille Lisbeth Salanderille ja Mikael Blomkvistille etumatkaa omiin tutkimuksiin.

Larssonille on sattunut samanlainen epärealistinen kömmähdys tapahtumien keskiössä olevan hämäräperäisen miehen nimeltä Zala suhteen. Vasta parin viikon kuluttua murhista Mikael Blomkvist hoksaa mennä jututtamaan Lisbeth Salanderin entistä pitkäaikaista holhoajaa, vaikka kaikki tietävät tutkimusten aukeavan nimenomaan Salanderin nuoruudesta. Holhoajana toimineelta Holger Palmgrenilta irtoavatkin sitten heti ratkaisevat palaset Zala-mysteeriin. Poliisi ei älyä käydä Palmgrenin luona lainkaan.

Lisää kömmähdyksiä. Eräässä vaiheessa Mikael Blomkvist saa vahingossa haltuunsa Lisbeth Salanderin avaimet. Ne unohtuvat Blomkvistilta sopivan pitkäksi ajaksi, jotta tutkimukset saadaan junnaamaan paikallaan. Vasta lopussa Blomkvist muistaa ne ja pääsee hakemaan puuttuvat johtolangat Salanderin uudesta, salaisesta asunnosta, jonka sijainnin hän jäljittää avaimien avulla.

Veitsenterävä ja yleensä täysin virheetön Salander unohtaa puolestaan asuntoon, johon ei enää koskaan aio palata, äärimmäisen tärkeän dvd-levyn, jota on suojellut kuin kruunun jalokiviä. Dvd on ollut Salanderille kiristysväline häiriöttömään elämään. Se tallenne selvittää Blomkvistille lopullisesti, mistä murhissa on ollut kysymys.

Loppuhuipennuksessa Larsson tekee Blomkvistista epäuskottavan action-sankarin. Fyysisiltä avuiltaan tavallista kaduntallaajaa vastaava toimittaja pidättää ja sitoo ilmastointiteipillä Zalan epäinhimillisillä voimilla varustetun henkivartijan, jota aiemmin edes maailmanluokan nyrkkeilijä ei saanut nujerretuksi. Tämä kyyninen ammattirikollinen, joka ei tunne geenivääristymän takia kipua, nöyrtyy kuin teurasauton äänen kuuleva nauta harrastelija-Blomkvistin edessä.

Kolmatta osaa "Pilvilinna joka romahti" on kehuttu trilogian parhaaksi, joten odotan, että se ei sisällä edellä kerrotun kaltaisia lapsuksia.

Toki "Tyttö joka leikki tulella" on puutteineenkin keskivertoa vetävämpi dekkari. Dialogi ja jännityksen tiivistäminen toimivat hienosti ja Larsson liikkuu jälleen alueilla (media, ruotsalainen yhteiskunta), jotka hän tuntee ja jotka lukija mieltää pääosin uskottaviksi. Naisvihaa on trilogian avausosan tavoin kätketty sinne tänne, ja se solahtaa vaivatta tarinan kerrostumiin. Erityisen ansiokasta on Larssonin kuvaus siitä, kuinka vasta todennäköisin syin veriteosta epäilty ja etsintäkuulutettu henkilö jauhaantuu median säälimättömässä myllyssä koko Ruotsin silmissä jo varmaksi syylliseksi.

Larsson oli itse vuosikausia toimittajana aitiopaikalla todistamassa, miten ihmisen menneisyys kaivetaan millintarkasti esiin ja käännetään mediassa tukemaan epäiltyä tekoa.

Esimerkkejä löytyy pilvin pimein meiltä Suomestakin.

Kaikkea muuta kuin USA:n harhaisku

Täältä voi jokainen halutessaan tarkistaa, miten ylimalkaisesti USA suhtautuu sivullisten tappamiseen Irakissa. WikiLeaksin julkaisema video Yhdysvaltain armeijan helikopteri-iskusta Bagdadissa vuonna 2007 on karua katsottavaa ja kuunneltavaa.

Iskussa kuoli toistakymmentä ihmistä, heidän joukossaan irakilainen uutistoimisto Reutersin avustaja ja Reutersin irakilainen valokuvaaja. Muun muassa kaksi lasta haavoittui. Yksikään paikalla olleista ei ollut kapinallinen tai terroristi, joiksi Apache-helikopterin lentäjät heitä luulivat. Kyseessä olivat siviilit. USA pahoitteli aikanaan erehdystä, mutta ei tehnyt muuta.

USA:n armeija on vahvistanut videon olevan aito. Sille on tallentunut lentäjien ja maajoukkojen välistä keskustelua, missä helikopterimiehistö pyytää lupaa avata tuli kapinallisia vastaan. Ääninauhan perusteella kadulla olleet ihmiset luokitellaan terroristeiksi vain toteamalla, että "kyllä he ovat sellaisia". Todisteita asialle ei voi havaita.

Mitä nämä "kapinalliset" sitten tekevät? He ovat sikäläiseen tapaan kadulla parveilevia miehiä, jotka ovat kiinnostuneita kadun kulmassa kyyristelevän valokuvaajan työstä ja seuraavat tätä. Kameraobjektiivia taistelulentäjät luulevat aseeksi, ilmeisesti singoksi. Kun ihmiset on ammuttu helikopterista käsin seulaksi, haavoittuneita tulee auttamaan pakettiauto. Sieltä ulos tulleet miehet ammutaan, auto tuhotaan ja lisää ruumiita syntyy.

Helsingin Sanomat on otsikoinut videon ja siitä tehdyn uutisen "USA:n harhaiskuksi". Harhaisku -sana joutuu täysin kyseenalaiseen valoon, kun videon katsoo ja keskustelut kuuntelee. Yhtä hyvin kuin harhaiskusta, joku voisi puhua joukkomurhasta. Tiettävästi USA yritti jollain tavoin estää videon julkaisemista, mutta ei siinä onnistunut. Se nyt vielä puuttuisi, että sananvapauden perikuva Setä Samuli ryhtyisi Kiinan tavoin sensuroimaan sataprosenttisesti kaikkea itselleen kiusallista mediamateriaalia.

Tietokoneen näytöltä näkee saman kuin kopterista. USA:n sotilaat ampuvat kadulla olleet ihmiset, vaikka nämä eivät ammu laukaustakaan, eivät muodosta vaaraa kenellekään eivätkä edes noteeraa kopteria. Yhden henkilön kameraa jenkit siis pitävät aseena, vaikka sitä ei mitenkään voi videon perusteella sellaiseksi päätellä. Lopputulema on yksinkertainen. USA tekee ruumiita olematta mitenkään varma, että kadulla olleet ihmiset ovat terroristeja.

Sivullisia surmanneita lentäjiä tulisi rangaista virheestä, koska he reagoivat ilman varmaa tietoa ja ilman heihin tai ympäristöön kohdistunutta uhkaa. Miten taistelukoulutuksen saanut sotilas voi luulla digikameraa singoksi? Vaikka armeija olisikin saanut Irakissa käskyn ampua kaikki, joilla on kadulla ase kädessään (tässä tapauksessa siis "ase"), miksi kopterista surmataan kaikki muutkin?

Tietenkin on niin, että lentäjille on aivan sama, ovatko ihmiset kadulla kapinallisia vai siviilejä. He ampuvat varmuuden vuoksi kaikki. Videosta selviää, kuinka ylimielisiä kommentteja heittelevät jenkkisotilaat tarkastelevat katua helikopterista vähintään kilometrin päässä ja näkevät ihmiset ruudulla kuin tietokonepelien hahmoina. Tunne on puistattava: tämähän on kuin playstationia. Ruudulle tuleva kuolema koskettaa sotilaita yhtä vähän kuin kotona pelihuoneessa.

Näin eliminoi uhkaa maailman pelastaja Yhdysvallat.

Iltalehti ja Hazard saivat mitä ansaitsivat

Julkisen sanan neuvosto antoi eilen langettavan päätöksen Iltalehdelle, kun se julkaisi tammikuun numerossa Kaarina Hazardin kolumnin "Ludvig Borga". Hazard käsittelee kirjoituksessaan median suhtautumista Tony Halmeeseen ennen tämän kuolemaa ja välittömästi kuoleman jälkeen. JSN:n päätöksen teksti ja Halmeen äidin kantelu löytyvät täältä. Kolumnia on käsitelty tällä blogisivustolla jo helmikuussa otsikolla Mediakriitikon emämunaus.

JSN sai kolumnista yhteensä 108 kantelua, mikä on Suomen ennätys. Niistä 50 ei täyttänyt kantelun muodollisia edellytyksiä. Päätöksellään neuvosto ratkaisi nyt samanaikaisesti Tony Halmeen äidin ja 57 muuta kantelua.

JSN katsoo siis Iltalehden tekstin rikkovan hyvää journalistista tapaa. Päätös syntyi äänin 10-1 ja sitä on tervehdittävä ilolla; se oli ainoa oikea ratkaisu, vaikka oletinkin pessimistisesti helmikuussa, että "tuomiosta" tulee vapauttava. JSN tunnistaa Hazardin tekstistä mediakritiikin, joka on "osin oivaltavaakin", mutta päätöksen pohjana ovat Hazardin käyttämät halventavat ja vainajan ihmisarvoa loukkaavat ilmaukset.

Vaikka sitä ei päätöksestä suoraan ilmi käykään, voimme olettaa, että tekstuaalisesti ja journalistisesti kokenut JSN on ymmärtänyt Kaarina Hazardin perimmäisen tarkoituksen: tekstissä ei puhu Hazard, vaan tekstin minä on suomalainen media. Hazardin ilmaukset ovat ikään kuin median ääntä siitä, kuinka se lehtitaloissa ja toimituksissa on ajatellut ja kommentoinut ilmiö Tony Halmetta eri aikoina. Mutta se ei ole painanut näitä kommentteja lehtiin tai sanonut niitä sähköisessä mediassa ääneen.

Miksi JSN sitten antoi langettavan päätöksen, jos se kerran tunnisti ilmaukset mediakritiikiksi ja kritiikin kohteen ilmiöksi nimeltä Toni Halme, ei henkilöksi Toni Halme? Hazardhan puhuu median suulla ja sanoo näin yrittävänsä saada meidät lukijat ymmärtämään, kuinka kaksinaamaisesti Halmeeseen on tiedotusvälineissä suhtauduttu.

Päätöksessä kirjoitetaan Hazardin "huonosta harkinnasta" sananvalintojen suhteen. Mitä ilmeisimmin sillä viitataan kahteen seikkaan. Siihen, että lukijat eivät selkeästi näe kritiikin ydintä, vaan luulevat ilmauksia Hazardin henkilökohtaisiksi mielipiteiksi. Tällöin koko tekstin identiteetti muuttuu, kuten todellisuudessa kävikin, ja kokonaisuudesta tulee ehdottomasti tuomittava. Ja siihen, että ylipäänsä on väärin kirjoittaa kursailematon mediakritiikki välittömästi henkilön kuoleman jälkeen, jolloin se on omiaan aiheuttamaan lisäkärsimystä omaisille ja läheisille.

Kaikkien pohdintojen julkaiseminen ei ole mielekästä JSN:n kokoontumisissa. Sen ei ole siis tarvinnut painaa päätökseen todennäköisiä kysymyksiään siitä, miksi ihmeessä taitava kirjoittaja Hazard menee päästämään käsistään tekstin, jonka mediakritiikki ei avaudu lukijalle, vaan johtaa internetvihaan ja langettavaan päätökseen. Mediakritiikkiin erikoistuneen kirjoittajan jos kenen tulisi nimittäin tunnistaa se heikko jää, jolloin ollaan uppoamisvaarassa. Eihän tässä ole mitään logiikkaa!

Ei olekaan silloin, kun omat tunteet saavat ylivallan.

Kuten aiemmin jo totesin: Hazardin inho ja viha Halmeen kaltaisia ilmiöitä kohtaan saivat selkävoiton kokeneen analyytikon viileästä harkinnasta. Kolumnissa todetut mielipiteet olivat Hazardin, mutta hän käytti tilaisuutta hyväkseen ja pisti ilkeät kommentit henkilöimättömän suomalaisen median piikkiin.

Yritti siis kätkeä oikean minäkertojan, mutta epäonnistui: tuli henkilöineeksi itsensä suomalaiseksi mediaksi ja samalla yliarvioi jokamiesten medialukutaidon. Kolumnin tekstistä sukeutui Hazardin nautiskellessa niin rasvainen, että tästä johtavasta feministipoleemikosta, jonka kuva paistoi kolumnin vieressä, tehtiin heti tarinan konna. Nämä "Disneyn kuvakerrontaan tottuneet visailunkuluttajat", kuten Hazard kirjoittaa Halmeen peruskannattajista, suuttuivat.

PS. Sitä ei tarvitse pohtia, miksi Iltalehti ajoi samaan miinaan Hazardin kanssa ja meni julkaisemaan kolumnin. Ludvig Borga -kohu lasketaan siellä vain plussaksi, vaikka vähän ensin rapaa silmille lensikin.

Itkettävä tyrmäys

Ammattilaiseksi siirtynyt Suomen menestynein naisnyrkkeilijä Eva Wahlström voitti taannoin "paidattomana" ja kypärättömänä uransa ensimmäisen ottelun. Se, miten tuo voitto tuli, oli tapaus sinänsä.

Wahlström tyrmäsi höyhensarjan kamppailussa romanialaisen vastustajansa. Välittömästi ratkaisevan oikean suoran jälkeen hän pillahti itkuun ja meni halaamaan ja pusuttelemaan hiukan sekavaa kilpakumppaniaan. Wahlström kertoi pyytäneensä tekoaan anteeksi ja huolestuneensa 19-vuotiaan romanialaisen voinnista.

"Tyrmääminen tuntui hirveältä, samaan aikaan kauhealta ja hyvältä. Ollaan tällaisia hölmöjä naisnyrkkeilijöitä", olivat Wahlströmin kommentit Helsingin Sanomissa.

Teko osoitti jaloutta ja rehtiyttä, oikeaa urheiluhenkeä. Se myös konkretisoi eron, mikä löytyy miesten ja naisten nyrkkeilyn välillä. Miehethän tyytyvät seuramaan sivusta tuomarin luvunlaskentaa kanveesiin kolahtaneen vierellä.

Minusta Wahlströmin spontaanissa teossa ja kommenteissa on hellyttävää inhimillisyyttä, mikä pistää miettimään muun muassa sitä, onko urheilun tarkoitus satuttaa toista ja miten siihen pitäisi suhtautua.

Eräillä antiikin nyrkkeilijöillähän oli taustallaan stoalainen filosofia, jossa toisen tahallista loukkaamista pidettiin merkkinä urheuden puutteesta. Esimerkiksi nyrkkisankari Melankomas voitti v. 49 jKr olympiakultaa väsyttämällä vastustajansa taktiikalla, missä jalompaa oli otella pystyssä niin kauan kuin voimat riittivät.

Wahlströmin reaktioissa on modernia meidän aikamme stoalaisuutta kylmän ja tunteettoman kilpailumaailman keskellä. Samoille ajatuspoluille johdattaa erinomainen naisnyrkkeilyelokuva Million Dollar Baby, joka oli vuoden 2005 Oscar-gaalan suurin menestyjä. Naisnyrkkeilyä voivat kaikki ihastella tai kauhistella tv:stä vuonna 2012, sillä laji on hyväksytty mukaan Lontoon olympialaisiin.

Maahanmuuttokeskustelu paljastaa Suomen todelliset kasvot

Jättilaineita lyövä maahanmuuttokeskustelu on masentavaa seurattavaa. Perustyötään maahanmuuttajien parissa tekeviä ihmisiä uhkaillaan ja herjataan internetissä, maahanmuutosta vastaava ministeri saa tappotuomioita. Piilorasistinen Suomi nostaa päätään ja innosta puhkuvat perussuomalaiset valmistautuvat vuoden päästä käytävien eduskuntavaalien maanvyörymävoittoon. Samantapaiseen kuin Veikko Vennamon SMP 1970-luvulla, vennamolaiset tosin silloin aivan eri syistä.

Ovatko nämä rikollisesti nettipalstoilla kirjoittavat jyrkän linjan punaniskat tulleet ajatelleeksi, että he käyttäytyvät täsmälleen samalla tavalla kuin halveksimansa islamistit, jotka heti ovat valmiita lähettämään kaulankatkojan paikalle, jos joku piirtää pilakuvan Muhammedista?

Mihin suomalaiset vastasivat, kun Helsingin Sanomat kysyi heiltä epäselvästi gallupissa: "Suomessa on ulkomaalaisia 2,5 prosenttia väestöstä. Mitä mieltä olette, pitäisikö Suomen ottaa lisää maahanmuuttajia?" Tarkoittivatko tuhat vastaajaa, että Suomen ei pidä ylipäätään ottaa enää maahanmuuttajia lisää vai että Suomen ei pidä kasvattaa ulkomaalaisosuutta tuosta 2,5 prosentista? Veikkaan pääosin ensimmäistä vaihtoehtoa. Joka tapauksessa 60 prosenttia väestöstä vastasi "ei pitäisi."

Ymmärsivätkö vastaajat, mitä "ei pitäisi" käytännössä tarkoittaisi Suomen asemalle maailmanpoliittisesti? Jos me suljemme rajamme, ensitöiksi pitää irtisanoa merkittäviä kansainvälisiä sopimuksia, irrottautua EU:sta ja kansainvälisen yhteisön eräistä klausuuleista. Kannattaa pohtia, edistääkö eristäytymisen taktiikka ja Suomelle lankeava suvaitsemattoman maan maine esimerkiksi vientiä ja sitä kautta arvokkaita maidenvälisiä suhteita. Eurooppalainen sivistysperinne ja 2000-luvun maalaisjärki pitää kaikkea nykyasemaamme horjuttavaa toimintaa sulana hulluutena.

HS:n tutkimustulos on huolestuttavin kuitenkin siksi, että maahanmuutossa on aina vaakakupissa myös ihmisten hätä hengestään sekä ihonväristä ja kansalaisuudesta riippumaton tasa-arvo. Missä yhteisvastuu?

Kaikki silmiään ja korviaan auki pitäneet lukutaitoiset asukkaat tietävät Suomesta totuuksia, joita ei aina saisi sanoa ääneen. Tanakka sosiaaliturva ei tarkoita Suomessa henkistä hyvinvointia. Tämä maa ei ole kaunis, vaan ankea, kylmä ja pusikoitunut takapajula. Tämä ei ole lämminsydämisten ja rehellisten ihmisten onnela, vaan maa, jossa asuu piilorasistisia, tylyjä ja epäluuloisia kansalaisia. Hengenravinnokseen he käyttävät kateutta.

Ruotsin ja Venäjän vallan alla suomalaiset ovat kuitenkin onneksi omaksuneet niin sisäänpäinkääntyneen ja nöyristelevän kulttuurin, että suomalaisista ei ole ollut vaaraksi kenellekään ja heidän kanssaan on ollut muiden suomalaisten siedettävää elää. Kunhan ovat pysyneet kaukana eivätkä ole soittaneet ovikelloa.

Suomessa on naurettavan vähän ulkomaalaisia. Viime vuonna Suomeen muutti ulkomailta 26 000 ihmistä. Heistä 15 000 tuli EU:n ulkopuolelta ja sai oleskeluluvan muun kuin kansainvälisen suojelun perusteella - siis esimerkiksi avioliiton, opiskelun tai työn takia. Näillekö nämä suomalaiset punaniskat haluaisivat asettaa sulkuja rajalle? Toisista EU-maista tuli vajaat 8900 ihmistä työn tai opintojen takia. Näitäkö nämä suomalaiset juntit kammoavat?

Vain 1300 ihmistä, enimmäkseen irakilaisia ja afgaaneja, sai myönteisen turvapaikkapäätöksen, ja heidän lisäkseen maahan saapui 843 henkilöä, jotka saivat pakolaisaseman. Heistä 727 oli kiintiöpakolaisia, mikä suurin piirtein vastaa Suomen kiintiötä. Onpa valtaisa määrä ihmisiä, mutta näköjään pelokkaiden suomalaisten konservatiiviressukoiden on tätäkin joukkoa uljaasti vastustettava.

Poliittisen pelin dinosaurus Paavo Väyrynen kosiskeli maahanmuuttokriittisiä äänestäjiä ehdottamalla kiintiöpakolaisten määrän vähentämistä. Väyrynen yritti olla ovela ja toivoi, että ihmiset eivät tajuaisi, ettei määrän vähentämisellä ole mitään käytännön merkitystä. Hän, ministeri, ehdottaa vähentämistä noin 750 pakolaisen vuosittaisesta joukosta! Sehän on kansantaloudellisesti sama, kuin joku ehdottaisi poliittisten irtopisteiden toivossa veroasteen pudottamista 0,000001 prosentilla. Kyllä siinä ostovoima kasvaisi.

Poliitikot ovat haistaneet maahanmuuttovastaisuuden ja toimivat sen mukaisesti. Miten ohueksi puolueiden puheenjohtajien omatunto ja selkäranka jälleen kerran paljastuikaan, kun he eivät heti tuominneet äänestäjäkadon pelossa maahanmuuttoministeri Astrid Thorsia kohtaan internetin keskustelupalstoilla esitettyjä tappouhkauksia ja kunnianloukkauksia. Vain siviilirohkea eurooppalainen Aleksander Stubb astui oma-aloitteisesti esiin. Stefan Wallin oli toinen ministeri, joka ansaitsee hatunnoston toiminnastaan. Hallitus sen sijaan tuomitsi teot vasta puolipakolla, kun toimittajat olivat penänneet heiltä asiaa joka päivä viikon ajan. Matti Vanhasen oli lopulta suorassa radiolähetyksessä vastattava, kun ei muuta voinut. Säälittäviä opportunisteja, mutta onhan se tiedettykin.

Minkähän takia muuten yksi jos toinen suomalainen kertoo suuntaavansa ulkomaan lomamatkansa paikkoihin, joissa heillä on mahdollisimman pieni todennäköisyys törmätä toisiin suomalaisiin?

Marja-Sisko Aallon kujanjuoksu

Pienen kaakkoissuomalaisen teollisuuskaupungin kirkkoherrana vuodesta 1986 toiminut Olli Aalto, nykyisin Marja-Sisko Aalto, on ollut marraskuusta 2008 lähtien tunnettu julkinen henkilö Suomessa, ns. Wikipedia-ihminen. Siksi hänestä tässäkin blogissa kirjoitetaan omalla nimellä. Aalto on ajat sitten ylittänyt rajan, missä hänestä on tullut kansan yhteistä mielipideomaisuutta, tahtoi hän sitä tai ei.

Joku saattaa muistaa Olli Aallon 6-7 vuoden takaa suositusta Heikoin lenkki -tv-visailusta, johon hän osallistui kertomansa mukaan sen takia, että halusi tuoda myönteistä asennetta niin negatiiviseen formaattiin. Tuossa ohjelmassahan ihmisiä piikiteltiin avoimesti. Aalto mm. lauloi ohjelmassa säkeitä virrestä "Joutukaa sielut" ja taisi sydämellisyydellään voittaakin koko visan.

Aalto lukeutuu kategoriaan "tuntemattomuudesta spottivaloihin". Poikkeuksellista tässä kaikessa on se, että Aalto on myös pysynyt pintajulkisuudessa puolitoista vuotta. Voi olla, että saamme lukea hänestä uutisia jatkossakin.

Marja-Sisko Aalto ilmoitti tiistaina luopuvansa kirkkoherran virasta Imatralla ja muuttavansa Helsinkiin. Kaikki merkittävät tiedotusvälineet Suomessa uutisoivat tällaisen paikallisen asian. Sukupuolenkorjaustoimet ja valtava julkisuus saattelivat Aallon loppuvuonna 2008 virkavapaalle, mutta paluu marraskuussa 2009 virkaan oli ilmeinen virhe. Luottamusta osaan Imatran seurakuntaa ei löytynyt. Valtakunnallisen uutiskynnyksen ylittänyt tiedote virasta luopumisesta annettiin - tarkoituksellisesti - täsmälleen samana päivänä 16. maaliskuuta, jolloin YLE TV 2:lta tuli dokumentti Marja-Siskon lähiajoista. Dokumentti päättyi paluuseen Imatran kirkkoherraksi.

On luonnollista, että kirkkoherran asemassa olevan henkilön sukupuolenvaihdos herättää iltapäivälehtien lööppien kautta kohun, joka saa hetkeksi koko maan mittasuhteet. On kuitenkin olemassa taho, joka voi tehokkaasti säädellä ja annostella laineiden lyömistä. Sen tahon nimi on Marja-Sisko Aalto. Meillä on lukuisia esimerkkejä kestojulkkiksista, jotka ovat säntillisellä linjalla pystyneet suojaamaan tärkeimmän yksityisyytensä, vaikka toimivat julkisissa ammateissa.

Aalto on itse ollut kuitenkin kaiken hälyn keskellä erittäin julkisuushakuinen. Tähän nähden Aallon kommentit siitä, että julkisuus on ollut välillä lieveilmiöineen hyvin raastavaa, vaikuttavat kummallisilta. Aallon tapaisen älykkään ihmisen luulisi olevan kartalla mahdollisista kielteisistä mediailmiöistä. Ammattinsa puolesta hyvään uskovan ei välttämättä tarvitse olla hyväuskoinen.

Aalto on myöntänyt valtavan määrän avomielisiä haastatteluja medialle marraskuun 2008 jälkeen. Astuttuaan kaapista Aalto kirjautui Face Bookiin ja aloitti nettipäiväkirjan pitämisen. Toimittajapiireissä on hämmästelty Aallon poukkoilevaa linjaa. Hän on vakuuttanut tiedotusvälineelle kohusta väsyneenä, että tämän haastattelun jälkeen muita juttuja ei enää tule - ja kahden vuorokauden kuluttua Aalto on ollut jo syvähaastattelussa naistenlehdessä.

Aallon tapausta seuranneena on tullut pohtineeksi, mikä on se perimmäinen syy, miksi hän on halunnut tuoda yksityiselämänsä historian ja siinä sivussa läheisensä kaiken kansan tietoisuuteen. Julkisuuden sametinpehmeä sipaisu voi olla niin uskomattoman kiehtovaa, että se vie muassaan kirkonmiehetkin. Ja vaikka ihminen luulee käyttävänsä julkisuutta hyväkseen uuden sisäisen elämänsä riemun, ihmisoikeuksien ja tasa-arvon julistamiseen, siinä tulee vaivihkaa hyväksikäytetyksi itse. Me voimme vain uskoa elämän olevan oikeudenmukaista ja kohtuullista, mutta ei sitä kukaan ole meille luvannut.

Oman itsensä löytämisessä Aallon tie on ollut viime ajat epäilemättä pelkkää ruusuista paraatimarssia, mutta kirkkoherran toimessa kaikki sortui kujanjuoksuksi. Hallitsemattomalla julkisuudella on ollut siihen omat vaikutuksensa. Hallituksella on oltava eduskunnan luottamus ja kirkkoherralla on oltava seurakuntalaisten luottamus. Luottamus joko on olemassa tai sitä ei ole. Sitä ei voi yhtäkkiä synnyttää mahtikäskyillä tai seurakuntalaisille osoitetuilla toivomuksilla, esimerkiksi tyyliin "teidän on nyt vain pikkuhiljaa ryhdyttävä sietämään erilaisuutta".

Aalto ei tuntenut julkisuuden lainalaisuuksia ja sudenkuoppia, eikä hän ollut aidosti perillä seurakuntalaistensa sisimmästä. Oppositioon jäi liian suuri määrä ihmisiä ja osa äänesti jaloillaan. Pohjimmiltaan Aalto oli tietysti täysin oikeassa toiveineen, eihän hän ihmisenä ole mihinkään muuttunut, mutta todellisuus jyräsi laupiaan samarialaisen. Voiko kansalaisilta, joista 60 prosenttia ei enää ottaisi Suomeen maahanmuuttajia, odottaa neutraalia vastaanottoa sukupuolensa vaihtaneeseen kirkkoherraan?

Täysin mahdotonta, ainakin tässä sarvikuonojen maassa.

Avaimet käteen -vauvoja

YLE TV 1 esitti sunnuntaina 14. maaliskuuta erinomaisen dokumentin kohdunvuokrausbisneksestä Intiassa. Sijaissynnytys ja kohdunvuokraus ovat siellä laillisia toimenpiteitä. Maasta löytyy täyden palvelun klinikoita, jotka hoitavat lasta haluavalle parille kaiken käteen, myös syntymätodistuksen väärentämisen. Monille naisille sijaissynnytys on esimerkiksi kohdun puuttumisen takia ainoa vaihtoehto saada biologinen lapsi.

Klinikoiden johtajat vakuuttivat dokumentissa, että toiminta koituu jokaisen osapuolen hyödyksi. Lapsen geenit ovat sataprosenttisesti biologisten vanhempien. Kenties kymmenenkin vuotta lasta yrittäneet pariskunnat saavat vihdoin vauvansa. Syntymäpäivänkin voi valita. Yksi vauva syntyi Halloweenina Intiassa.

Köyhät sijaisäidit voivat 4000 euron palkkiolla, joka vastaa heidän 15 vuoden palkkasummaansa, järjestää omalle lapselleen kunnollisen koulutuksen tai nostaa perheensä elintasoa. Klinikka saa muhkeat tulot. Toiminta maksaa halvan rahan Intiassa 10 000 - 25 000 euroa, Yhdysvalloissa 150 000 dollaria.

Kustannuserot ja järjestelmän vaivattomuus selittävät sen, miksi länsimaiset pariskunnat hakeutuvat lapsitehtailun äärelle Intiaan. Dokumentissa sivuttiin myös lukuisia psykologisia ja eettisiä ongelmia, joita kohdunvuokraus voi aiheuttaa syntyneelle lapselle, sijaisäidille ja biologiselle äidille. Itse asiassa erilaisia riskitekijöitä on niin valtavasti, ettei niitä tässä viitsi edes luetella. Länsimaiseen turhuuteen liittyy kuitenkin yksi mielenkiintoisimmista.

Monet klinikat painottivat, että ne järjestävät kohdunvuokrausta vain pareille, jotka todistetusti eivät voi itse saada lasta. Piilokamerakäynti kuitenkin paljasti, että klinikka olisi ollut valmis sijaissynnytykseen pelkistä mukavuussyistä. Ranskalainen nainen halusi toisen lapsen kohtuvuokrauksella, koska ensimmäinen synnytys oli ollut hankala ja kivulias.

Tässäkö on seuraava perheiden megatrendi? Eettinen rappio länsimaissa saattaa lisätä terveiden ihmisten haluamia avaimet käteen -synnytyksiä. Ollaanhan jo nyt valmiita tekemään 15 minuutin julkisuudenkin takia mitä noloa tahansa. Miksi siis synnyttää tulevaisuudessa itse, koska hyvin bodatut linjat katoavat, se on kivuliasta ja muutenkin yhdeksän kuukauden ajan niin vaivalloista könyämistä. Menetellään kuten omakotitaloissa avaimet käteen: maksajat vastaavat vain sisustuksesta ja asumisesta, mutta itse rakennuksen tekevät muut.

Osa intialaisklinikoista kieltäytyy palvelemasta homo- tai lesbopareja, osa taas ei. Dokumentissa amerikkalainen homopari teki toiviomatkan Intiaan. Klinikan konsultoinnilla päädyttiin kahden sijaissynnyttäjän käyttämiseen. Munasolun luovuttajat ja synnyttäjät löytyivät, raskaus todettiin. Molemmat sijaissynnyttäjät alkoivat odottaa kaksosia. Homoparille oli siis tulossa neljä lasta. Yhtään vauvaa ei kuitenkaan syntynyt, sillä intialaisnaiset saivat keskenmenon.

Dokumentin lopussa masentuneet miehet nähtiin vaeltamassa hiekkarannalla ennen paluutaan Yhdysvaltoihin.

En tuntenut sääliä heitä kohtaan.

PS. Myös Suomesta on hakeuduttu kohdunvuokraukseen ulkomaille. Suomen nykyinen hedelmöityshoitolaki kieltää sijaissynnyttäjien käytön. Ennen lain voimaantuloa Suomessa ehti kuitenkin syntyä lapsia sijaissynnytyksellä. Synnyttäjä oli lähes aina lasta haluavan äidin sukulainen, yleensä sisar tai äiti.

Suomalaista meininkiä

Tätä kirjoitettaessa pienen työntekijäryhmän, satama-ahtaajien, lakko on vielä kesken. Paperikoneita on ajettu alas, joidenkin ammattiryhmien palkanmaksu loppuu lakon takia ja miljoonia vientituloja katoaa päivittäin, koska tavaraa ei saada Eurooppaan tai pitemmälle. Asiakkuuksia menetetään, koska suomalaiseen tavarantoimitukseen ei voi enää luottaa.

Kaiken yli on kävellyt pyhä työtaisteluoikeus. Se on periaatteessa oikein, mutta onko tässä tapauksessa? Ahtaajat ovat hakemassa muihin palkansaajaryhmiin nähden täysin poikkeuksellista muutosturvaa irtisanomisten varalle. Vaatimusten taso on suomalaisessa työtaisteluhistoriassa ennen näkemätön - ja minkälaisen taloustilanteen aikana se konkretisoituukaan? Tupolle on sanottu tässä maassa hyvästit ja siirrytty näillä näkymin pysyvästi liittokohtaisiin neuvotteluihin. Ahtaajille ja AKT:lle tuolla asialla ei ole merkitystä, sillä tupoon ne eivät ennenkään ole liittyneet.

Oikeusjärjestelmässämme tuomareilla on valta ratkaista, mikä on kohtuullista. Villinä työmarkkina-aikana meillä pitäisi olla jokin vastaava, puolueeton elin, jolla olisi oikeus päättää, mikä työtaistelussa on kohtuuton ja epärealistinen vaatimus. Ahtaajien muutosturvavaatimus on juuri sitä. Niin suomalaista meininkiä...

Valtio yksityisti hiljattain yliopistot muun muassa lupauksella, että miltei 20 000 valtion työehtosopimuksen piirissä olevan työntekijän sopimusehtoja ei heikennetä uuden työnantajan palveluksessa.

Mitä ensimmäisten palkkaneuvottelujen alkumetreillä tapahtui? Yliopistot käynnistivät eri puolilla Suomea välittömästi yt-neuvotteluja ja uusi, kokematon yksityisiä yliopistoja edustanut sopimuskumppani ehdotti ensitöikseen oleellisia heikennyksiä mm. sairausajan palkkaan. Kokeiltiin siis kepillä jäätä, olisivatko nuo ihan tyhmiä ja heitettiin lupaukset roskakoriin. Niin suomalaista meininkiä...

Valtion taholta tämä oli odotettavissakin. Olihan se jo kahden vuoden ajan toiminnallaan todistanut, että kuuluisa lanseerattu "valtiontalouden tuottavuusohjelma" ei todellisuudessa ole mitään muuta kuin "valtiontalouden irtisanomisohjelma".

Yliopistojen työehtosopimusneuvottelut johtivat lakkovaroitukseen. Automaattisesti ja kummallisen pikaisesti työnanatajapuolelta tuli vastavetona täysin kohtuullinen esitys, jossa sairausajan heikennyksistä oli luovuttu ja palkkakin nousi melkein prosentilla. Eivät siis menneet lankaan, piti ottaa esiin se varsinainen esitys.

Työttömyys nousee Suomessa koko ajan. Keskustelupalstoille ja yleisönosastoihin on alkanut sitä mukaa ilmestyä tuttuja vaatimuksia työttömien siirtämisestä yleishyödyllisiin töihin ilmaiseksi, siis ilman korvausta. Luomaan lumia, aukomaan tukkeutuneita ratavaihteita. Saavathan he jo työttömyyskorvausta!

Hetkinen...Vain Suomessa tämä voi olla mahdollista. Nykyaikana siis löytyy vielä kansalaisia vaatimaan toisia kansalaisia tekemään töitä ilmaiseksi sen takia, että nämä ovat menettäneet työpaikkansa. Eivätkö nämä järjen jättiläiset ymmärrä, että työttömyyskorvaus on korvaus siitä, että ihminen saa säällisen elannon, vaikka yhteiskunta ei hänelle pysty töitä osoittamaan. Itse työstä pitää saada aina palkkaa.

Kuvitellaanpa. Kymmenen miestä pudottelee suuren kerrostalon katolta lunta. Viisi heistä on töissä firmassa, jolle taloyhtiö maksaa korvauksen tehdystä työstä ja miehet saavat siis palkkaa. Toiset viisi ovat työttömiä, jotka eivät saa samasta lumenpudotuksesta euron euroa. Heidät yhteiskunta on velvoittanut tekemään "yleishyödyllistä työtä".

Niin suomalaisia vaatimuksia...Järjetöntä. Ei kuulu sivistysvaltioon vaan banaanivaltioon, jos sellaisessa lunta olisi.

Opettajien lomautuksista sikiää aina takuuvarma kiihkeä keskustelu. Opetuksen järjestäjän eli kuntien toimintaa pidetään vastuuttomana, koska ne pakottavat koulut lomautuksilla lainvastaisiin ja turvattomiin tilanteisiin. Laissa kirjoitettu oikeus oppia ei toteudu, sillä yksi opettaja huolehtii kahdesta luokasta yhtä aikaa. Se tarkoittaa sitä, että toinen luokallinen oppilaita on aina opetustilassa keskenään, ilman minkäänlaista valvontaa, koska luokan varsinainen opettaja on lomautettuna.

Tosiasiassa kuitenkin peruskouluissamme on tällainen tilanne päällä koko ajan kymmenissä kunnissa ja monissa suurissa kaupungeissa, vaikka kyse ei ole lomautuksista. Kysymys on sijaiskarenssista. Lukuisissa kunnissa on kolmen tai viiden vuorokauden pituinen sijaisenottokielto opetustoimessa. Kun opettaja on neljättä tai kuudetta päivää sairaana, vasta sitten hänelle saa palkata sijaisen. Siihen saakka hänen töistään huolehtii toinen opettaja eli tilanne on aivan samanlainen kuin lomautuksessa. Oppilaiden turvallisuus ja oikeus oppia vaarantuu täsmälleen samalla tavalla.

Keskustelua asiasta ei synny, koska edes huoltajat eivät ole ohjesäännöstä välttämättä tietoisia, eivätkä kunnat ymmärrettävästi pidä nolosta asiasta meteliä. Niin suomalaista meininkiä...

Larssonia kirjassa ja elokuvassa

Ruotsalaisen toimittajan ja kirjailijan Stieg Larssonin kolmen dekkarin eli Millennium-trilogian käsittämättömän suosion keskellä tulee miettineeksi, oltaisiinko tässä, jos muutamaa asiaa ei olisi tapahtunut. Tuskin oltaisiin.

Vajaa 2000-sivuinen trilogia käsittää teokset Miehet jotka vihaavat naisia, Tyttö joka leikki tulella ja Pilvilinna joka romahti. Liioittelematta voi sanoa, että kyseessä ovat 2000-luvun tähän saakka merkittävimmät pohjoismaiset dekkarit. Ja tietenkin ne tulevat Ruotsista, ikään kuin Mankellin, Guilloun, Sjöwallin ja Wahlöön maailmanvalloitus ei jo riittäisi.

Larssonin menestykseen vaikuttivat monet ulkokirjalliset seikat. Se ei ole ihme nykyisessä medioituneessa yhteiskunnassa.

Vähiten vaikutusta ei ollut sillä, että kirjat julkaistiin postuumisti. Mikään ei myy niin hyvin kuin kuolema. Kirjailija ehti menehtyä marraskuussa 2004 50-vuotiaana juuri ennen trilogian saapumista kauppoihin. Larsson ei koskaan kokenut suursuosiota.

Kirjailijan oma menneisyys on osittain hämärän peitossa. Se lisää mystiikkaa hänen ympärillään. Larssonin yhteiskunnallinen toiminta Ruotsissa sekä mm. Grenadan vallankumouksessa on ollut kiistanalaista. Larsson oli intohimoinen rasisminvastustaja ja ihmisoikeusaktivisti, vasemmistolainen (kuten moni muukin Ruotsin kansainvälinen dekkaristi) ja jätti jälkeensä valtaisan perintöriidan, mikä pitää nimen hengissä vuosia. Suhteet vanhempiin olivat aina huonot.

Kaikenlaiset huhut seuraavat Larssonia sitkeästi ja luovat mielenkiintoa hänen persoonaansa. Avovaimo Eva Gabrielssonin tiedetään vaikuttaneen merkittävästi trilogian sisältöön ja muotoon. Larssonin väitetään olleen kävelevä Wikipedia, mutta huono kirjoittaja, joka tekee kömpelöä tarinaa ja paljon virheitä. On tietoa salaisesta sopimuksesta, jolla estetään neljännen dekkarin julkaiseminen jonkun muun, esimerkiksi Gabrielssonin, täydentämänä. Larsson sai neljännestä kirjasta valmiiksi noin puolet. Koko kirjasarjasta piti tulla kymmenosainen. Kaikista kolmesta teoksesta ohjattiin pikatahtia menestyneitä ja palkittuja elokuvia.

Tuossa on jo tarpeeksi materiaalia median reposteltavaksi itse kirjojen oheen. Ja kauppa luonnollisesti käy.

Vasta ensimmäisen kirjan ja sen jälkeen kyseisen elokuvan katsoneena voin jo kommentoida tärkeintä eli sisältöäkin.

Tekstuaaliselta ja rakenteelliselta tasoltaan Miehet jotka vihaavat naisia on hyvä dekkari, mutta ei poikkeuksellinen. Pääjuoni toimii kuin junan vessa ja rinnakkaisten tapahtumatasojen kuljettaminen on näppärää, mutta ei ennenkuulumattoman ihmeellistä. Taloudellisten ja poliittisten lainalaisuuksien hallittu vyörytys lukijan silmille on kunnioitusta herättävää, mutta niin on esimerkiksi Henning Mankellinkin kirjoissa. Dialogi vahvistaa realismin tuntua. Se on tasoltaan toimittajan ammattitekstiä, ei taidetta. Kiito kohti kirjan kliimaksia onnistuu sopivan maltillisesti ja yllätykset taitaen, mutta siinäkään ei ole mitään erikoista.

Kirjan voima on henkilögalleriassa, joka Larssonilla on tarkoituksellisen äärimmäinen. Kaikilla vähänkin kirjan keskiöön lukeutuvilla hyvin toimeentulevilla ruotsalaisilla on jonoksi asti luurankoja kaapeissa. Harvinaisen monet ovat läpeensä pahoja ja vastenmielisiä. Tarinan Tintti eli toimittaja Mikael Blomkvist on tietenkin hyvä, mutta luonnollisesti eronnut, sitoutumiskelvoton ja työlleen omistautunut vääryyksien paljastaja, joka potee huonoa omaatuntoa, koska tapaa tytärtään niin harvoin.

Toinen päähenkilö eli rankan lapsuuden ja nuoruuden elänyt Lisbeth Salander on Larssonin varsinainen timantti; happi, jonka varassa trilogia hengittää ja erottuu muista. Salander on poikkeuksellinen hahmo dekkarikirjallisuuteen. Nuorella naisella on harvinaista erityislahjakkuutta ja hän osaa toimia fyysisesti, mutta tunne-elämältään Salander on torso, itsensä ilmaisijana lähes mykkä. Lävistysten, tatuointien ja radikaalin pukeutumisen myötä vastapuolen reaktio Salanderiin on yleensä varautunut.

Salanderin ja Blomkvistin kokemusten kautta Larsson sijoittaa kirjojensa maailmaan tärkeiksi katsomiaan asioita. Sukupuolten olematon tasa-arvo ja naisviha, räikeät taloudelliset vääryydet ja oman edun tavoittelu, ihmisoikeuksien polkeminen, uusnatsismi ja miesten loputon vallanhimo muodostavat verkon, joka lopulta saattaa Salanderin ja Blomkvistin parivaljakoksi selvittämään monimutkaista rikosvyyhtiä.

Elokuvaversiossa Salanderin hahmo on lähes yhtä onnistunut kuin kirjassa, mutta muilta osin tematiikaltaan ja juoneltaan mutkat suoriksi vetävä valkokangas häviää kirjalle.

Se myyttinen joukkuetrauma

Suomalainen urheilumenestys on yhä harvinaista joukkueena, mitattiinpa sitä millä tekijöillä tahansa. Esimerkiksi kaikkien urheilulajien ylivoimainen ykkönen jalkapallo on pitkään ollut meillä harrastajamäärien kärjessä, mutta emme ole koskaan selviytyneet miesten MM- tai EM-lopputurnaukseen.

Ruotsilla, Norjalla ja Tanskalla on esittää jalkapallosta aivan toisenlaista historiaa. 2,3 miljoonan asukkaan Latvia pelasi EM-turnauksessa 2004. Kahden miljoonan asukkaan Slovenia on ollut mukana vuoden 2000 EM-kisoissa, 2002 MM-kisoissa ja pelaa MM-lopputurnauksessa Etelä-Afrikassa tulevanakin kesänä pudotettuaan karsinnan viimeisessä vaiheessa Venäjän. Suomelle Venäjä oli sen sijaan täysin mahdoton vastustaja.

Suomalaiset urheilutoimittajat kommentoivat joskus ajattelemattomasti toisten maiden menestystä. Kun Slovenia varmisti syksyllä sensaatiomaisen pääsynsä Etelä-Afrikan MM-kisoihin, toimittaja totesi tv:ssä, että paikka MM-lopputurnauksessa on Slovenialle VASTA TOINEN.

Vasta toinen? Eihän maan itsenäistymisestä ole kahtakymmentäkään vuotta. Asukkaita maassa on vain miljoona enemmän kuin Suomen pääkaupunkiseudulla. Tällä mittapuulla Suomen olisi pitänyt olla mukana jalkapallon MM-kisoissa vähintään viisi kertaa.

Maapallon perspektiivissä jääkiekko on minimaalinen laji ja Suomi yksi sen mammuteista - paitsi kultamitalien määrässä. Ainoasta jääkiekon MM-voitostamme vuodelta 1995 on revitty kaikki mahdollinen terapia irti. Mitä suomalaisesta joukkueurheilusta kertoo se, että lukuisten pronssisijojen lisäksi olemme olleet kuusi kertaa hopealla MM-kisoissa, kaksi kertaa hopealla olympiakisoissa ja kerran hopealla maailmancupissa, mutta voittoja on vain tuo yksi?

Salibandyssa, joka on huomattavasti jääkiekkoa pienempi mikrolaji, pitkäaikainen MM-ykkönen Ruotsi on yhden kerran kyetty kumoamaan. Jalkapallosta seuraavat maailmanlaajuiset palloilulajit ovat lentopallo ja koripallo. Niissäkään Suomella ei ole arvokisamenestystä.

Suomesta puuttuu voittamisen kulttuuri. Se syntyy harjoittelun, valmennuksen ja kasvatuksen kautta itseluottamuksesta, yksilöpsykologisista tekijöistä, henkilökohtaisista taidoista ja paineensietokyvystä. Oikea pelitaktiikka joukkueena saa esiin tämän kombinaation parhaat puolet.

Näin yksinkertaista joukkueurheilu ei kuitenkaan ole. Urheilijakin on kansalainen, jolla on tunne-elämä. Myös hänen minuuteensa ja itseyteensä vaikuttaa oman maan psykohistoria. Meillä se on painottunut enemmän vaatimattomuuteen, yksin puurtamiseen, erakoitumisen jalouteen ja henkilökohtaiseen sisuun kuin sosiaalisuuteen, terveeseen ylpeyteen tai yhdessä tekemiseen. Psyyketekijöitä voi havaita jopa ilmasta, jos haluaa. Kun lentää suomalaisen ja vaikkapa saksalaisen maaseudun yli, mitä erottuu? Saksassa kylät ovat yhtenäisiä, meillä asutaan erillään.

Erillään olo maantieteellisenä kokonaisuutena on tehnyt Suomelle myös vuosikymmenten taakan siitä, että haluamme aina kiihkeästi osoittaa kansakuntana pärjäävämme ja olevamme vähintään yhtä hyviä kuin muut. Urheilun yksilölajeissa se on jo todistettu, mutta joukkumenestys on modernia eurooppalaisuutta, sitä kaikki haluavat.

Psykohistorialliset kerrostumat muovaavat piilotajuntaisen kollektiivisen käsityksen siitä, millaisia me suomalaiset olemme ja mihin me pystymme. Näin rakentuu joukkuelajeissakin vaikuttava ns. suomalaisuus, ja se on erilaista kuin esimerkiksi ruotsalaisuus tai turkkilaisuus. Niin, Ruotsi ja Turkki, molemmat entisiä suurvaltoja, joiden ei ole tarvinnut olla rähmällään mihinkään suuntaan.

Onko tämä teksti tuttua: Ruotsalainen pelaaja on tiukassakin paikassa rento ja itsevarma, Ruotsissa panostetaan lahjakkuuksiin ja henkilökohtaiseen taitoon, ruotsalainen erottuu joukkueessa yksilönä, mutta hallitsee silti ryhmädynamiikan, yleisö ei kasaa "talvisodan hengen" avulla joukkopainetta hänen niskaansa. Ruotsalainen voi pelata rauhassa peliään, mutta suomalaisille sälyttyy lisästressi osoittamaan mainetekoina se, että meistä on kansakuntana johonkin.

Miten erilaista itseluottamus voi eri maiden välillä urheilussa ollakaan. Olin Turkissa jalkapallon vuoden 2002 MM-kisojen kahden viimeisen peliviikon ajan. Etelä-Koreassa pelattujen kisojen valopilkku isäntämaan lisäksi oli Turkki, joka nousi yllätyspronssille. Loppuotteluun saakka tie ei vienyt, sillä Brasilia voitti Turkin välierissä 1-0. Turkkilaisten pettymys välieräpelin jälkeen oli sanoinkuvaamatonta. Pidettiin täysin selvänä, että lajin mahtimaa Brasilia oli lyötävissä. Kukaan paikallinen ei voinut ymmärtää, miten joukkue saattoi hävitä tuon ottelun. Brasilian voittamiseen uskottiin kuin vuoreen, koska "turkkilaiset pystyvät mihin tahansa", kuten minulle useaan otteeseen vakuutettiin.

Olisipa suomalaisilla joukkueilla joskus tuollainen norsun itsetunto. Suunnaton itsevarmuus ei millään lailla sotkenut Turkin peliä. Brasilia joutui todella tiukille. Mitähän Suomessa olisi ajateltu, jos olisimme hävinneet jalkapallon jättiläiselle MM-kisojen välierissä 1-0? Olisimmeko olleet totaalisen pettyneitä, kuten turkkilaiset? Samainen Turkki venyi EM-kisoissa 2008 jälleen välieriin, jossa Saksa voitti sen 3-2. "Me emme koskaan luovuta, koska olemme turkkilaisia", totesi Turkin silloinen valmentaja.

Siinä on opiksi otettavaa.

Suomalaiset odottavat kieli pitkällä jo nyt seuraavien jalkapallon EM-kisojen karsintaotteluja Ruotsia vastaan. Vastassamme on siis yksi jalkapallon suurmaista. Suomella on kuulemma mahdollisuuksia, koska yksi päävastustajista on nimenomaan Ruotsi...

Verta, hikeä, kyyneleitä - ja draamaa

Vancouverin talviolympialaiset ovat alkamassa. Edessä on 17 vuorokautta hehkutusta ja valvomista. Toivottavasti edessä on myös draamaa. Ilman sitä huippu-urheilu ei enää tänä päivänä jaksa tyydyttää kuin fanaatikkoja. Sekunnit ja maalit eivät pelkästään riitä maailmassa, jossa kaikki intensiivinen ja koskettava on koettu television kautta moneen kertaan. Ihmiset etsivät urheilusta enää äärimmäisiä elämyksiä. Muutos tapahtui viimeistään Lahden MM-hiihdoissa 2001, jonka jälkeen mikään ei ole ollut ennallaan.

Tuore esimerkki urheilutapahtuman muuttumisesta itseään suuremmaksi tunteiden tulivuoreksi oli viimekeväinen jääkiekon SM-liigan karsinta Porin Ässien ja Vaasan Sportin välillä. Kaikki käsikirjoituksen klassiset osat olivat kaukalonäytelmässä kohdallaan. Ässät edusti vahvuutta ja suuruutta, jonka asemaa pystyi yllättävällä tavalla horjuttamaan pieni ja vaikeista lähtökohdista ponnistanut Mestiksen Sport. Draamaa ohjasivat valmentajat, jotka persoonina olivat toistensa vastakohtia ja jotka olivat herättäneet vereviä intohimoja vuosikymmenien ajan muuallakin kuin urheilumaailmassa.

Syntyi kaksintaisteluasetelma diktatorisen (Juhani Tamminen, Sport) ja suvaitsevan (Alpo Suhonen, Ässät) lähestymistavan välillä. Kivikova porvari vastaan vasemmistolaisuus. Fyysisyys ja aggressiivisuus vastaan henkisyys. Joukon johtaminen edestä vastaan yksilön sisäinen voima. Ekonomia vastaan filosofia. Rautasaapas vastaan ranskalainen korko. Maanisuus vastaan seesteisyys. Huuto vastaan kuiskaus.

Kumpikin käytti mediaa psykologiseen sodankäyntiin. Erityisesti näin toimi äänekäs Tamminen, ja mielenkiinto oli taattu. Eikä media pitänyt kynttiläänsä vakan alla. Peli sinänsä ja se, että kaukalossa taisteltiin sarjanoususta, säilymisestä ja työpaikoista, ei riittänyt. Kaiken yli levittäytyi toinen taso: kamppailu, joka henkilöityi vanhenevien sotaratsujen katkeraksi yhteenotoksi. Näyttämön täytti kaksi erilaisen ideologisen taustan omaavaa valmennuksen dinosaurusta, jotka olivat kasvaneet suuremmiksi kuin edustamansa yhteisöt ja joista aika oli ajamassa ohi. Kuin Al Pacino vastaan Robert De Niro Michael Mannin elokuvassa The Heat.

Klassikon aina kaipaama ristiriita asetelmaan tuli niin, että Goljatin (Ässät) ohjaimia pitelikin käsissään liberaali ja humaani johtaja, kun taas Daavidin, heikomman (Sport) puolesta toimi suorasukainen autoritääri.

Tavallinen sarjajääkiekko ei ole koskaan kerännyt television ääreen niin epätyypillistä yleisöä kuin keväällä 2009. Lajifriikkien lisäksi Ässien ja Sportin keväisiä yhteenottoja seurasivat tuhannet sellaiset ihmiset, jotka yleensä vaivautuvat katsomaan kiekkoa korkeintaan silloin, kun Suomi pelaa MM- tai olympiafinaalissa. Olen itsekin jälkeenpäin muistellut noita Tammisen ja Suhosen päiviä, kun televisio liimaannutti magneetin tavoin ääreensä ja voitti auringonpaisteen ja ulkoilun. Olen katsellut YouTubesta ottelujen pakahduttavia lehdistötilaisuuksia ja elänyt tapahtumasarjaa uudelleen toivoen lisää vastaavaa dramatiikkaa penkkiurheiluun. Tuo urheilunäytelmä oli lähellä aitoa tragediaa.

Mitä sanoikaan kerran Turun kaupunginteatterin johtajanakin toiminut Alpo Suhonen, kun kuvanveistäjä Laila Pullinen kiisti urheilun olevan kulttuuria?

"Käykö sinun näyttelyissäsi, Laila, illasta toiseen tuhansia ihmisiä?"

Hyvin sanottu.

Löytyisikö Vancouverista draaman palasia? Mäkihyppääjä Harri Ollin mahdollisia alkoholi- ja kommunikaatio-ongelmia ei lasketa sellaiseksi.

Aino-Kaisa Saarisen ja Virpi Kuitusen keskinäinen kamppailu voisi hyvinkin nousta keskiöön. Saarinen on edellistalvena läpimurron tehnyt hiihtokuningatar ja naapurintyttö, jonka yrittää valtaistuimelta syrjäyttää omalla joutsenlaulullaan entinen hallitsija, ovela ja hämärän menneisyyden takaa kurkottava Kuitunen. Molemmilla on sama valmentaja, Jarmo Riski, joka on dopingrangaistuksensa kärsinyt. Väliintulevina muuttujina käsikirjoitukseen liimautuvat Mika Myllylän tunnustuksellaan käynnistämä epohormonikeskustelu, johon Kuitusella on kosketuspintaa Lahdesta 2001, ja Kuitusen kihlattu, superjulkkis ja miljonääri Jari Sarasvuo. Sarasvuohan on todennut, että hän on päässyt seuraamaan Kuitusen valmistautumista Vancouveriin haju- ja tuntoetäisyydeltä. Moni pelkää, että noin läheltä Sarasvuon kaltainen persoona saa aikaan vain menestystä tai täystuhoa. Välimuotoja ei ole. Virpi Kuitusessa on ainesta Vancouverin kisojen suomalaiseksi Drama Queeniksi, kävi miten kävi.

Jäähyväisasetelma Vancouverissa voi tarjota lisääkin draamaa. Suomen jääkiekon kultaisen sukupolven edustajat, konkaripelaajat Saku Koivu, Teemu Selänne, Ville Peltonen ja Jere Lehtinen, ovat viimeisissä olympiakisoissaan. Voiko joukkue tehdä mahdottomasta mahdollisen ja taistella kautta aikojen Suomen ensimmäisestä lajin olympiakullasta, mitä kukaan ei usko? Sama tilanne on mäkihypyssä lopettamispäätöksensä pyörtäneellä Janne Ahosella - onko hänestä ensimmäisen kerran olympiavoittajaksi? Niin ikään paluun tehneen Hannu Mannisen kohdalla suurin kysymys on, voiko hän voittaa kolme kultamitalia, kuten Samppa Lajunen vuonna 2002.

Kaikki he ovat kuin kulta-ajan westernistä, missä suuren asian eteen uhrautuva veteraani vielä viimeisen kerran ratsastaa paikalle ratkomaan asioita. Katsoja saa jännittää, kuka kärrätään taistelun päätyttyä puupalttooseen ja kuka poistuu auringonlaskuun.

Elikkä marssitaan haastavaan tiedeyliopistoon

Uudenlaisten, mutta ei välttämättä uusien sanojen pesiytyminen puhuttuun ja kirjoitettuun kieleen tapahtuu suomen kaltaisella pienellä kielialueella nopeasti. Eipä aikaakaan, kun iso osa kansalaisista median opastamana toistaa tuoretta mantraa ärsyttävyyteen asti.

Kaikkihan me olemme ajat sitten havainneet elikkä-ilmiön . Nuoret tai nuorekkaat viljelevät tätä hyödytöntä lisuketta paikallisradioissa ja asiakaspalvelutilanteissa. Murrevääntymiä sanasta ovat elikkänä ja elikkäpä, jotka kuulostavat vielä hirveämmiltä, tosin myös huvittavilta. On arveltu, että syy moisten sanojen ja niiden kanssasisarusten (kuten tiätsä, niinku, kuule, totaniinku, ikäänku, muttaettä ) käyttöön olisi ajan ottaminen sisällön miettimistä varten puhuessa. Kyseessä lienee kuitenkin pelkkä tottumus, jonka takana on luulo, että näin kommunikaatio on luontevampaa ja asiakasystävällisempää. Siltä se ainakin tuntuu, kun kaupan kassa antaa kaksikymppisestä takaisin ja sanoo "elikkä neljä seitsemänkymmentä".

Olla vaiheessa -ilmiöstä ei kukaan ole voinut välttyä. "Hänen opintonsa ovat vielä vaiheessa" (kesken, valmistumassa). Kotimaisten kielten tutkimuskeskus epäili aluksi vanhan vaihe-sanan uusiokäytön juontuvan stadin slangista tai englannin kielen in process -ilmauksesta, mutta palauteryöppy paljasti, että se tuleekin armeijaslangista, missä se on vuosikymmenet tarkoittanut paitsi keskeneräisyyttä tai valmistuvaa, myös myöhässäoloa tai jäljessä tulemista. Kukaan ei pysty selittämään, miksi ilmaus on levinnyt juuri nyt puhekieleen ja vapaatyyliseen lehtitekstiin.

Sitten on tietysti tämä haastava ...potilaat ja oppilaat ovat haastavia, käyttäytyminen ja tehtävät ovat haastavia ja kohta kisamatkat ja vastustajat ovat olympialaisissa haastavia. Sanahan tarkoittaa vaativaa, haasteellista ja kiehtovaa. Kukaan ei enää halua puhua tai kirjoittaa vaikeasta tai hankalasta, vaan tämän yltiöpositiivisen ajan takia haastavasta. Se antaa ilmiölle myönteisemmän sävyn ja myönteisellä asenteella ongelmat ratkeavat joutuisammin. Ihmiset ovat muuttunueet positiivareiksi ja puhuvat ärsyttävyyteen saakka mieluummin "haastavasta pakkastalvesta" kuin "vaikeasta pakkastalvesta". Ainahan näin on tehty. Jo muinaissuomalaiset puhuivat kiertoilmauksena "poismenosta" kuoleman sijasta.

Kaikki toimivat kuin sopulit ja levittävät haastavuuden ilosanomaa niin, että se vaikuttaa jo rasittavalta toistolta. Tuoreus sanasta on hävinnyt ajat sitten. Veikkaan, että seuraavassa maanjäristyksessä totinen toimittaja raportoi raunioiden keskeltä, kuinka "kuolleet ovat ensiapuryhmälle haastavia tapauksia".

Sitäkin olen mediasta ihmetellyt, miksi työnseisauksen tai pistelakon yhteydessä työntekijät aina marssivat ulos työpaikoiltaan, mutta eivät koskaan poistu tai kävele. Eivät he TV-kuvien perusteella marssi. Sanalla halutaan tietenkin korostaa päättäväisyyttä ja yhtenäisyyttä , mutta ei sen pakollinen ilmaus uutisissa tarvitsisi olla. Samanlainen pakko näyttää vallitsevan musiikin saralla, missä bändit aina heittävät keikkaa.

Haastava-sanaan liittynee käsitys siitä, että se antaa käyttäjästään modernimman ja ajan hengessä elävän kuvan. Tällainen termitehtailu on saavuttanut yliopistotkin, joita ei tosin enää ole edes olemassa. On vain tiedeyliopistoja. Nykyaikainen alan korkein oppilaitos ei yksinkertaisesti voi olla "vain" yliopisto. Miksi yliopisto-sana ennen kelpasi? Jos tiedeyliopisto tarkoittaa oppilaitosta, jossa tutkimus on niin laajaa ja laadukasta, että opinahjo saa tiedeyliopiston statuksen, eikö aiemmin tutkimusta tehty yliopistoissa ollenkaan? Onko meillä kohta opetusyliopistoja ja tiedeyliopistoja? Mikä erottaa huippuyliopiston tavallisesta tiedeyliopistosta tai yliopistosta?

Ei sitä mikään erota. Lumetodellisuuden houkutus on vain vallannut kovan kilpailun ja uuden sukupolven myötä myös yliopistot, jotka ovat ottaneet markkinatalouden keinot käyttöön etsiessään opiskelijoita ja rahoitusta. Sanat ja turpeaksi kasvatettu viestintäosasto ovat siinä prosessissa käypä ase. Pätevä ja osaava instituutio syntyy tänä päivänä niin, että julistaudutaan ensitöikseen päteväksi ja osaavaksi cooleilla sloganeilla ja hyvältä kuulostavilla laatusanoilla, vaikka mitään kompetenssia ei olisi mitattu tai toteen näytetty. Todellisuutta mietitään sitten myöhemmin, jos ylipäänsä mietitään.

Paavo Haavikko oli oikeassa. Parodiaa ei tarvitse kirjoittaa. Ne tekevät sen itse.

Mediakriitikon emämunaus

Mediakriitikon, kulttuurin moniottelijan, harrastajanäyttelijän ja akateemisen sekatyöläisen Kaarina Hazardin Tony Halmeesta Iltalehteen kirjoittama kolumni menee tässä kuussa Julkisen sanan neuvoston käsittelyyn. Kirjoitus johti ennätysmäiseen kantelutehtailuun ja yksi paperi otetaan puitavaksikin, koska se on Halmeen omaisen, äidin, tekemä.

Kolumni nosti poikkeuksellisen tunnemyrskyn ja keskustelun, mikä eittämättä vielä jatkuu siksikin, koska Halmeen hautajaiset ovat edessä. Olen ihmetellyt nyt kaksi ja puoli viikkoa sitä, miten voi olla mahdollista, että Hazardin Ludvig Borga -kirjoitus on saanut osakseen tukea ja puolustusta, myös joiltakin viestinnän asiantuntijoilta. Eivätkö he näe, että Hazard epäonnistui yrityksessään ja teksti on ammattitaidoton? Kolumnin herättämää vihaa ja aggressiota en ihmettele.

Kokenut, terävä-älyinen mediakriitikko syyllistyi tekstissään varsinaiseen emämunaukseen. Kirjoitus on huonosti laadittu ja siinä ei ole laskettu asioita oikein. Se on kielelliseltä tasoltaan ansiokas, mutta valtaosa lukijoista ymmärtää tekstin puhujan, äänen, väärin. Hazardin tarkoituksena on hänen omien sanojensa mukaan ollut kritisoida mediaa siitä, mitä se Halmeesta ajattelee ja kuinka se Halmeesta on kirjoitellut. Kolumnin kertojan ääni on median, ei ikään kuin Hazardin ("Ymmärsi mennä" - siis näin ajateltiin mediassa). Tämä ei kuitenkaan avaudu tekstistä selkeästi, vaan siitä välittyy pikemminkin kirjoittajan oma vastenmielisyys Halmetta kohtaan. Kaiken kruunaa se, että lukijat näkevät Hazardin henkilökohtaisesti pilkkaavan kuollutta Halmetta eli rikkovan suomalaisen luterilaisen koodiston vainajan kunnioittamisesta.

Miten on mahdollista, että kokenut mediavaikuttaja ampuu tällä lailla itseään jalkaan ja tekee samalla yhdellä kohtalokkaalla virhearvioinnilla itsestään jatkossa epäuskottavan? Tekstityöläisen kompetenssi häviää sillä siunaaman hetkellä, kun hän seuraavassa kolumnissa pyytelee nolosti anteeksi kirjoitteluaan. Näin Hazard joutui tekemään. Media-alan asiantuntijan oma medialukutaito petti. Voiko se pettää näin pahasti?

Tästä mielenkiintoisin pohdinta vasta alkaakin. Oliko Hazard tekstinsä sisällöstä niin itsevarma, että hän oletti lukijoiden näkevän metsän puilta eli osaavan kurkkia rivien välistä todellisen kritiikin kohteen suuntaan? Vai kävikö niin, että Hazard käytti Iltalehden foorumia hyväkseen ja kirjoitti halveksimastaan Halmeesta kuin itse ajattelee, mutta yritti verhota tekstin minäkertojaksi suomalaisen median sisäisen äänen.

Veikkaan jälkimmäistä, koska sellainen tuntu tekstistä huokuu, vaikka kuinka yrittäisi suurennuslasin kanssa etsiä muuta. Kirjoittajan oma ylimielisyys teki hänelle tepposet, roolitus epäonnistui pahanpäiväisesti ja kokenut Hazard joutui kasvotusten huikean internet-vihan kanssa. Surkuhupaisaa on se, että seuraavassa, niin sanotussa paikkauskolumnissaan Hazard ihmetteli, mistä tällaiset vihanryöpsähdykset nettikirjainten kautta Suomessa oikein sikiävät. Mistäköhän?Lukijat vastasivat Hazardille samoin alatyylisin lausein kuin millä hänen koettiin häpäisseen Halmetta. Hazard suorastaan yllytti halventavaan palautteeseen.

Tässä yhteydessä tulee ajatelleeksi 70-luvun taistolaisuutta. En puhu nyt aatteesta, vaan siitä, kuinka joidenkin kulttuuri-intellektuellien piirissä suvaitsemattomuus ja pöyhkeä itsevarmuus omasta älyllisestä ylivertaisuudesta elää yhä ja porskuttaa eteenpäin. Valtaosa suomalaisista ei edusta heille mitään muuta kuin populistien pikkusormensa ympärille kietomaa määkivää, vähä-älyistä lammaslaumaa, jotka äänestävät jatkuvasti aivan väärin. Aika moni on valmis yhdistämään nämä mielipiteet erityisesti ns. telaketjufeministien julmasanaiseen älymystörinkiin. Minkälainen muuten olisi ollut huuto ja mekastus, jos joku mies olisi kirjoittanut vastaavanlaisen kolumnin naisesta?

Veikkaan JSN:ltä kuitenkin vapauttavaa päätöstä. Kävi kummin tahansa, media on jo näyttänyt, kuka tämän kamppailun tosiasiassa voitti.