Marja-Sisko Aallon kujanjuoksu

Pienen kaakkoissuomalaisen teollisuuskaupungin kirkkoherrana vuodesta 1986 toiminut Olli Aalto, nykyisin Marja-Sisko Aalto, on ollut marraskuusta 2008 lähtien tunnettu julkinen henkilö Suomessa, ns. Wikipedia-ihminen. Siksi hänestä tässäkin blogissa kirjoitetaan omalla nimellä. Aalto on ajat sitten ylittänyt rajan, missä hänestä on tullut kansan yhteistä mielipideomaisuutta, tahtoi hän sitä tai ei.

Joku saattaa muistaa Olli Aallon 6-7 vuoden takaa suositusta Heikoin lenkki -tv-visailusta, johon hän osallistui kertomansa mukaan sen takia, että halusi tuoda myönteistä asennetta niin negatiiviseen formaattiin. Tuossa ohjelmassahan ihmisiä piikiteltiin avoimesti. Aalto mm. lauloi ohjelmassa säkeitä virrestä "Joutukaa sielut" ja taisi sydämellisyydellään voittaakin koko visan.

Aalto lukeutuu kategoriaan "tuntemattomuudesta spottivaloihin". Poikkeuksellista tässä kaikessa on se, että Aalto on myös pysynyt pintajulkisuudessa puolitoista vuotta. Voi olla, että saamme lukea hänestä uutisia jatkossakin.

Marja-Sisko Aalto ilmoitti tiistaina luopuvansa kirkkoherran virasta Imatralla ja muuttavansa Helsinkiin. Kaikki merkittävät tiedotusvälineet Suomessa uutisoivat tällaisen paikallisen asian. Sukupuolenkorjaustoimet ja valtava julkisuus saattelivat Aallon loppuvuonna 2008 virkavapaalle, mutta paluu marraskuussa 2009 virkaan oli ilmeinen virhe. Luottamusta osaan Imatran seurakuntaa ei löytynyt. Valtakunnallisen uutiskynnyksen ylittänyt tiedote virasta luopumisesta annettiin - tarkoituksellisesti - täsmälleen samana päivänä 16. maaliskuuta, jolloin YLE TV 2:lta tuli dokumentti Marja-Siskon lähiajoista. Dokumentti päättyi paluuseen Imatran kirkkoherraksi.

On luonnollista, että kirkkoherran asemassa olevan henkilön sukupuolenvaihdos herättää iltapäivälehtien lööppien kautta kohun, joka saa hetkeksi koko maan mittasuhteet. On kuitenkin olemassa taho, joka voi tehokkaasti säädellä ja annostella laineiden lyömistä. Sen tahon nimi on Marja-Sisko Aalto. Meillä on lukuisia esimerkkejä kestojulkkiksista, jotka ovat säntillisellä linjalla pystyneet suojaamaan tärkeimmän yksityisyytensä, vaikka toimivat julkisissa ammateissa.

Aalto on itse ollut kuitenkin kaiken hälyn keskellä erittäin julkisuushakuinen. Tähän nähden Aallon kommentit siitä, että julkisuus on ollut välillä lieveilmiöineen hyvin raastavaa, vaikuttavat kummallisilta. Aallon tapaisen älykkään ihmisen luulisi olevan kartalla mahdollisista kielteisistä mediailmiöistä. Ammattinsa puolesta hyvään uskovan ei välttämättä tarvitse olla hyväuskoinen.

Aalto on myöntänyt valtavan määrän avomielisiä haastatteluja medialle marraskuun 2008 jälkeen. Astuttuaan kaapista Aalto kirjautui Face Bookiin ja aloitti nettipäiväkirjan pitämisen. Toimittajapiireissä on hämmästelty Aallon poukkoilevaa linjaa. Hän on vakuuttanut tiedotusvälineelle kohusta väsyneenä, että tämän haastattelun jälkeen muita juttuja ei enää tule - ja kahden vuorokauden kuluttua Aalto on ollut jo syvähaastattelussa naistenlehdessä.

Aallon tapausta seuranneena on tullut pohtineeksi, mikä on se perimmäinen syy, miksi hän on halunnut tuoda yksityiselämänsä historian ja siinä sivussa läheisensä kaiken kansan tietoisuuteen. Julkisuuden sametinpehmeä sipaisu voi olla niin uskomattoman kiehtovaa, että se vie muassaan kirkonmiehetkin. Ja vaikka ihminen luulee käyttävänsä julkisuutta hyväkseen uuden sisäisen elämänsä riemun, ihmisoikeuksien ja tasa-arvon julistamiseen, siinä tulee vaivihkaa hyväksikäytetyksi itse. Me voimme vain uskoa elämän olevan oikeudenmukaista ja kohtuullista, mutta ei sitä kukaan ole meille luvannut.

Oman itsensä löytämisessä Aallon tie on ollut viime ajat epäilemättä pelkkää ruusuista paraatimarssia, mutta kirkkoherran toimessa kaikki sortui kujanjuoksuksi. Hallitsemattomalla julkisuudella on ollut siihen omat vaikutuksensa. Hallituksella on oltava eduskunnan luottamus ja kirkkoherralla on oltava seurakuntalaisten luottamus. Luottamus joko on olemassa tai sitä ei ole. Sitä ei voi yhtäkkiä synnyttää mahtikäskyillä tai seurakuntalaisille osoitetuilla toivomuksilla, esimerkiksi tyyliin "teidän on nyt vain pikkuhiljaa ryhdyttävä sietämään erilaisuutta".

Aalto ei tuntenut julkisuuden lainalaisuuksia ja sudenkuoppia, eikä hän ollut aidosti perillä seurakuntalaistensa sisimmästä. Oppositioon jäi liian suuri määrä ihmisiä ja osa äänesti jaloillaan. Pohjimmiltaan Aalto oli tietysti täysin oikeassa toiveineen, eihän hän ihmisenä ole mihinkään muuttunut, mutta todellisuus jyräsi laupiaan samarialaisen. Voiko kansalaisilta, joista 60 prosenttia ei enää ottaisi Suomeen maahanmuuttajia, odottaa neutraalia vastaanottoa sukupuolensa vaihtaneeseen kirkkoherraan?

Täysin mahdotonta, ainakin tässä sarvikuonojen maassa.