Se myyttinen joukkuetrauma

Suomalainen urheilumenestys on yhä harvinaista joukkueena, mitattiinpa sitä millä tekijöillä tahansa. Esimerkiksi kaikkien urheilulajien ylivoimainen ykkönen jalkapallo on pitkään ollut meillä harrastajamäärien kärjessä, mutta emme ole koskaan selviytyneet miesten MM- tai EM-lopputurnaukseen.

Ruotsilla, Norjalla ja Tanskalla on esittää jalkapallosta aivan toisenlaista historiaa. 2,3 miljoonan asukkaan Latvia pelasi EM-turnauksessa 2004. Kahden miljoonan asukkaan Slovenia on ollut mukana vuoden 2000 EM-kisoissa, 2002 MM-kisoissa ja pelaa MM-lopputurnauksessa Etelä-Afrikassa tulevanakin kesänä pudotettuaan karsinnan viimeisessä vaiheessa Venäjän. Suomelle Venäjä oli sen sijaan täysin mahdoton vastustaja.

Suomalaiset urheilutoimittajat kommentoivat joskus ajattelemattomasti toisten maiden menestystä. Kun Slovenia varmisti syksyllä sensaatiomaisen pääsynsä Etelä-Afrikan MM-kisoihin, toimittaja totesi tv:ssä, että paikka MM-lopputurnauksessa on Slovenialle VASTA TOINEN.

Vasta toinen? Eihän maan itsenäistymisestä ole kahtakymmentäkään vuotta. Asukkaita maassa on vain miljoona enemmän kuin Suomen pääkaupunkiseudulla. Tällä mittapuulla Suomen olisi pitänyt olla mukana jalkapallon MM-kisoissa vähintään viisi kertaa.

Maapallon perspektiivissä jääkiekko on minimaalinen laji ja Suomi yksi sen mammuteista - paitsi kultamitalien määrässä. Ainoasta jääkiekon MM-voitostamme vuodelta 1995 on revitty kaikki mahdollinen terapia irti. Mitä suomalaisesta joukkueurheilusta kertoo se, että lukuisten pronssisijojen lisäksi olemme olleet kuusi kertaa hopealla MM-kisoissa, kaksi kertaa hopealla olympiakisoissa ja kerran hopealla maailmancupissa, mutta voittoja on vain tuo yksi?

Salibandyssa, joka on huomattavasti jääkiekkoa pienempi mikrolaji, pitkäaikainen MM-ykkönen Ruotsi on yhden kerran kyetty kumoamaan. Jalkapallosta seuraavat maailmanlaajuiset palloilulajit ovat lentopallo ja koripallo. Niissäkään Suomella ei ole arvokisamenestystä.

Suomesta puuttuu voittamisen kulttuuri. Se syntyy harjoittelun, valmennuksen ja kasvatuksen kautta itseluottamuksesta, yksilöpsykologisista tekijöistä, henkilökohtaisista taidoista ja paineensietokyvystä. Oikea pelitaktiikka joukkueena saa esiin tämän kombinaation parhaat puolet.

Näin yksinkertaista joukkueurheilu ei kuitenkaan ole. Urheilijakin on kansalainen, jolla on tunne-elämä. Myös hänen minuuteensa ja itseyteensä vaikuttaa oman maan psykohistoria. Meillä se on painottunut enemmän vaatimattomuuteen, yksin puurtamiseen, erakoitumisen jalouteen ja henkilökohtaiseen sisuun kuin sosiaalisuuteen, terveeseen ylpeyteen tai yhdessä tekemiseen. Psyyketekijöitä voi havaita jopa ilmasta, jos haluaa. Kun lentää suomalaisen ja vaikkapa saksalaisen maaseudun yli, mitä erottuu? Saksassa kylät ovat yhtenäisiä, meillä asutaan erillään.

Erillään olo maantieteellisenä kokonaisuutena on tehnyt Suomelle myös vuosikymmenten taakan siitä, että haluamme aina kiihkeästi osoittaa kansakuntana pärjäävämme ja olevamme vähintään yhtä hyviä kuin muut. Urheilun yksilölajeissa se on jo todistettu, mutta joukkumenestys on modernia eurooppalaisuutta, sitä kaikki haluavat.

Psykohistorialliset kerrostumat muovaavat piilotajuntaisen kollektiivisen käsityksen siitä, millaisia me suomalaiset olemme ja mihin me pystymme. Näin rakentuu joukkuelajeissakin vaikuttava ns. suomalaisuus, ja se on erilaista kuin esimerkiksi ruotsalaisuus tai turkkilaisuus. Niin, Ruotsi ja Turkki, molemmat entisiä suurvaltoja, joiden ei ole tarvinnut olla rähmällään mihinkään suuntaan.

Onko tämä teksti tuttua: Ruotsalainen pelaaja on tiukassakin paikassa rento ja itsevarma, Ruotsissa panostetaan lahjakkuuksiin ja henkilökohtaiseen taitoon, ruotsalainen erottuu joukkueessa yksilönä, mutta hallitsee silti ryhmädynamiikan, yleisö ei kasaa "talvisodan hengen" avulla joukkopainetta hänen niskaansa. Ruotsalainen voi pelata rauhassa peliään, mutta suomalaisille sälyttyy lisästressi osoittamaan mainetekoina se, että meistä on kansakuntana johonkin.

Miten erilaista itseluottamus voi eri maiden välillä urheilussa ollakaan. Olin Turkissa jalkapallon vuoden 2002 MM-kisojen kahden viimeisen peliviikon ajan. Etelä-Koreassa pelattujen kisojen valopilkku isäntämaan lisäksi oli Turkki, joka nousi yllätyspronssille. Loppuotteluun saakka tie ei vienyt, sillä Brasilia voitti Turkin välierissä 1-0. Turkkilaisten pettymys välieräpelin jälkeen oli sanoinkuvaamatonta. Pidettiin täysin selvänä, että lajin mahtimaa Brasilia oli lyötävissä. Kukaan paikallinen ei voinut ymmärtää, miten joukkue saattoi hävitä tuon ottelun. Brasilian voittamiseen uskottiin kuin vuoreen, koska "turkkilaiset pystyvät mihin tahansa", kuten minulle useaan otteeseen vakuutettiin.

Olisipa suomalaisilla joukkueilla joskus tuollainen norsun itsetunto. Suunnaton itsevarmuus ei millään lailla sotkenut Turkin peliä. Brasilia joutui todella tiukille. Mitähän Suomessa olisi ajateltu, jos olisimme hävinneet jalkapallon jättiläiselle MM-kisojen välierissä 1-0? Olisimmeko olleet totaalisen pettyneitä, kuten turkkilaiset? Samainen Turkki venyi EM-kisoissa 2008 jälleen välieriin, jossa Saksa voitti sen 3-2. "Me emme koskaan luovuta, koska olemme turkkilaisia", totesi Turkin silloinen valmentaja.

Siinä on opiksi otettavaa.

Suomalaiset odottavat kieli pitkällä jo nyt seuraavien jalkapallon EM-kisojen karsintaotteluja Ruotsia vastaan. Vastassamme on siis yksi jalkapallon suurmaista. Suomella on kuulemma mahdollisuuksia, koska yksi päävastustajista on nimenomaan Ruotsi...