Larssonia kirjassa ja elokuvassa

Ruotsalaisen toimittajan ja kirjailijan Stieg Larssonin kolmen dekkarin eli Millennium-trilogian käsittämättömän suosion keskellä tulee miettineeksi, oltaisiinko tässä, jos muutamaa asiaa ei olisi tapahtunut. Tuskin oltaisiin.

Vajaa 2000-sivuinen trilogia käsittää teokset Miehet jotka vihaavat naisia, Tyttö joka leikki tulella ja Pilvilinna joka romahti. Liioittelematta voi sanoa, että kyseessä ovat 2000-luvun tähän saakka merkittävimmät pohjoismaiset dekkarit. Ja tietenkin ne tulevat Ruotsista, ikään kuin Mankellin, Guilloun, Sjöwallin ja Wahlöön maailmanvalloitus ei jo riittäisi.

Larssonin menestykseen vaikuttivat monet ulkokirjalliset seikat. Se ei ole ihme nykyisessä medioituneessa yhteiskunnassa.

Vähiten vaikutusta ei ollut sillä, että kirjat julkaistiin postuumisti. Mikään ei myy niin hyvin kuin kuolema. Kirjailija ehti menehtyä marraskuussa 2004 50-vuotiaana juuri ennen trilogian saapumista kauppoihin. Larsson ei koskaan kokenut suursuosiota.

Kirjailijan oma menneisyys on osittain hämärän peitossa. Se lisää mystiikkaa hänen ympärillään. Larssonin yhteiskunnallinen toiminta Ruotsissa sekä mm. Grenadan vallankumouksessa on ollut kiistanalaista. Larsson oli intohimoinen rasisminvastustaja ja ihmisoikeusaktivisti, vasemmistolainen (kuten moni muukin Ruotsin kansainvälinen dekkaristi) ja jätti jälkeensä valtaisan perintöriidan, mikä pitää nimen hengissä vuosia. Suhteet vanhempiin olivat aina huonot.

Kaikenlaiset huhut seuraavat Larssonia sitkeästi ja luovat mielenkiintoa hänen persoonaansa. Avovaimo Eva Gabrielssonin tiedetään vaikuttaneen merkittävästi trilogian sisältöön ja muotoon. Larssonin väitetään olleen kävelevä Wikipedia, mutta huono kirjoittaja, joka tekee kömpelöä tarinaa ja paljon virheitä. On tietoa salaisesta sopimuksesta, jolla estetään neljännen dekkarin julkaiseminen jonkun muun, esimerkiksi Gabrielssonin, täydentämänä. Larsson sai neljännestä kirjasta valmiiksi noin puolet. Koko kirjasarjasta piti tulla kymmenosainen. Kaikista kolmesta teoksesta ohjattiin pikatahtia menestyneitä ja palkittuja elokuvia.

Tuossa on jo tarpeeksi materiaalia median reposteltavaksi itse kirjojen oheen. Ja kauppa luonnollisesti käy.

Vasta ensimmäisen kirjan ja sen jälkeen kyseisen elokuvan katsoneena voin jo kommentoida tärkeintä eli sisältöäkin.

Tekstuaaliselta ja rakenteelliselta tasoltaan Miehet jotka vihaavat naisia on hyvä dekkari, mutta ei poikkeuksellinen. Pääjuoni toimii kuin junan vessa ja rinnakkaisten tapahtumatasojen kuljettaminen on näppärää, mutta ei ennenkuulumattoman ihmeellistä. Taloudellisten ja poliittisten lainalaisuuksien hallittu vyörytys lukijan silmille on kunnioitusta herättävää, mutta niin on esimerkiksi Henning Mankellinkin kirjoissa. Dialogi vahvistaa realismin tuntua. Se on tasoltaan toimittajan ammattitekstiä, ei taidetta. Kiito kohti kirjan kliimaksia onnistuu sopivan maltillisesti ja yllätykset taitaen, mutta siinäkään ei ole mitään erikoista.

Kirjan voima on henkilögalleriassa, joka Larssonilla on tarkoituksellisen äärimmäinen. Kaikilla vähänkin kirjan keskiöön lukeutuvilla hyvin toimeentulevilla ruotsalaisilla on jonoksi asti luurankoja kaapeissa. Harvinaisen monet ovat läpeensä pahoja ja vastenmielisiä. Tarinan Tintti eli toimittaja Mikael Blomkvist on tietenkin hyvä, mutta luonnollisesti eronnut, sitoutumiskelvoton ja työlleen omistautunut vääryyksien paljastaja, joka potee huonoa omaatuntoa, koska tapaa tytärtään niin harvoin.

Toinen päähenkilö eli rankan lapsuuden ja nuoruuden elänyt Lisbeth Salander on Larssonin varsinainen timantti; happi, jonka varassa trilogia hengittää ja erottuu muista. Salander on poikkeuksellinen hahmo dekkarikirjallisuuteen. Nuorella naisella on harvinaista erityislahjakkuutta ja hän osaa toimia fyysisesti, mutta tunne-elämältään Salander on torso, itsensä ilmaisijana lähes mykkä. Lävistysten, tatuointien ja radikaalin pukeutumisen myötä vastapuolen reaktio Salanderiin on yleensä varautunut.

Salanderin ja Blomkvistin kokemusten kautta Larsson sijoittaa kirjojensa maailmaan tärkeiksi katsomiaan asioita. Sukupuolten olematon tasa-arvo ja naisviha, räikeät taloudelliset vääryydet ja oman edun tavoittelu, ihmisoikeuksien polkeminen, uusnatsismi ja miesten loputon vallanhimo muodostavat verkon, joka lopulta saattaa Salanderin ja Blomkvistin parivaljakoksi selvittämään monimutkaista rikosvyyhtiä.

Elokuvaversiossa Salanderin hahmo on lähes yhtä onnistunut kuin kirjassa, mutta muilta osin tematiikaltaan ja juoneltaan mutkat suoriksi vetävä valkokangas häviää kirjalle.