Verta, hikeä, kyyneleitä - ja draamaa

Vancouverin talviolympialaiset ovat alkamassa. Edessä on 17 vuorokautta hehkutusta ja valvomista. Toivottavasti edessä on myös draamaa. Ilman sitä huippu-urheilu ei enää tänä päivänä jaksa tyydyttää kuin fanaatikkoja. Sekunnit ja maalit eivät pelkästään riitä maailmassa, jossa kaikki intensiivinen ja koskettava on koettu television kautta moneen kertaan. Ihmiset etsivät urheilusta enää äärimmäisiä elämyksiä. Muutos tapahtui viimeistään Lahden MM-hiihdoissa 2001, jonka jälkeen mikään ei ole ollut ennallaan.

Tuore esimerkki urheilutapahtuman muuttumisesta itseään suuremmaksi tunteiden tulivuoreksi oli viimekeväinen jääkiekon SM-liigan karsinta Porin Ässien ja Vaasan Sportin välillä. Kaikki käsikirjoituksen klassiset osat olivat kaukalonäytelmässä kohdallaan. Ässät edusti vahvuutta ja suuruutta, jonka asemaa pystyi yllättävällä tavalla horjuttamaan pieni ja vaikeista lähtökohdista ponnistanut Mestiksen Sport. Draamaa ohjasivat valmentajat, jotka persoonina olivat toistensa vastakohtia ja jotka olivat herättäneet vereviä intohimoja vuosikymmenien ajan muuallakin kuin urheilumaailmassa.

Syntyi kaksintaisteluasetelma diktatorisen (Juhani Tamminen, Sport) ja suvaitsevan (Alpo Suhonen, Ässät) lähestymistavan välillä. Kivikova porvari vastaan vasemmistolaisuus. Fyysisyys ja aggressiivisuus vastaan henkisyys. Joukon johtaminen edestä vastaan yksilön sisäinen voima. Ekonomia vastaan filosofia. Rautasaapas vastaan ranskalainen korko. Maanisuus vastaan seesteisyys. Huuto vastaan kuiskaus.

Kumpikin käytti mediaa psykologiseen sodankäyntiin. Erityisesti näin toimi äänekäs Tamminen, ja mielenkiinto oli taattu. Eikä media pitänyt kynttiläänsä vakan alla. Peli sinänsä ja se, että kaukalossa taisteltiin sarjanoususta, säilymisestä ja työpaikoista, ei riittänyt. Kaiken yli levittäytyi toinen taso: kamppailu, joka henkilöityi vanhenevien sotaratsujen katkeraksi yhteenotoksi. Näyttämön täytti kaksi erilaisen ideologisen taustan omaavaa valmennuksen dinosaurusta, jotka olivat kasvaneet suuremmiksi kuin edustamansa yhteisöt ja joista aika oli ajamassa ohi. Kuin Al Pacino vastaan Robert De Niro Michael Mannin elokuvassa The Heat.

Klassikon aina kaipaama ristiriita asetelmaan tuli niin, että Goljatin (Ässät) ohjaimia pitelikin käsissään liberaali ja humaani johtaja, kun taas Daavidin, heikomman (Sport) puolesta toimi suorasukainen autoritääri.

Tavallinen sarjajääkiekko ei ole koskaan kerännyt television ääreen niin epätyypillistä yleisöä kuin keväällä 2009. Lajifriikkien lisäksi Ässien ja Sportin keväisiä yhteenottoja seurasivat tuhannet sellaiset ihmiset, jotka yleensä vaivautuvat katsomaan kiekkoa korkeintaan silloin, kun Suomi pelaa MM- tai olympiafinaalissa. Olen itsekin jälkeenpäin muistellut noita Tammisen ja Suhosen päiviä, kun televisio liimaannutti magneetin tavoin ääreensä ja voitti auringonpaisteen ja ulkoilun. Olen katsellut YouTubesta ottelujen pakahduttavia lehdistötilaisuuksia ja elänyt tapahtumasarjaa uudelleen toivoen lisää vastaavaa dramatiikkaa penkkiurheiluun. Tuo urheilunäytelmä oli lähellä aitoa tragediaa.

Mitä sanoikaan kerran Turun kaupunginteatterin johtajanakin toiminut Alpo Suhonen, kun kuvanveistäjä Laila Pullinen kiisti urheilun olevan kulttuuria?

"Käykö sinun näyttelyissäsi, Laila, illasta toiseen tuhansia ihmisiä?"

Hyvin sanottu.

Löytyisikö Vancouverista draaman palasia? Mäkihyppääjä Harri Ollin mahdollisia alkoholi- ja kommunikaatio-ongelmia ei lasketa sellaiseksi.

Aino-Kaisa Saarisen ja Virpi Kuitusen keskinäinen kamppailu voisi hyvinkin nousta keskiöön. Saarinen on edellistalvena läpimurron tehnyt hiihtokuningatar ja naapurintyttö, jonka yrittää valtaistuimelta syrjäyttää omalla joutsenlaulullaan entinen hallitsija, ovela ja hämärän menneisyyden takaa kurkottava Kuitunen. Molemmilla on sama valmentaja, Jarmo Riski, joka on dopingrangaistuksensa kärsinyt. Väliintulevina muuttujina käsikirjoitukseen liimautuvat Mika Myllylän tunnustuksellaan käynnistämä epohormonikeskustelu, johon Kuitusella on kosketuspintaa Lahdesta 2001, ja Kuitusen kihlattu, superjulkkis ja miljonääri Jari Sarasvuo. Sarasvuohan on todennut, että hän on päässyt seuraamaan Kuitusen valmistautumista Vancouveriin haju- ja tuntoetäisyydeltä. Moni pelkää, että noin läheltä Sarasvuon kaltainen persoona saa aikaan vain menestystä tai täystuhoa. Välimuotoja ei ole. Virpi Kuitusessa on ainesta Vancouverin kisojen suomalaiseksi Drama Queeniksi, kävi miten kävi.

Jäähyväisasetelma Vancouverissa voi tarjota lisääkin draamaa. Suomen jääkiekon kultaisen sukupolven edustajat, konkaripelaajat Saku Koivu, Teemu Selänne, Ville Peltonen ja Jere Lehtinen, ovat viimeisissä olympiakisoissaan. Voiko joukkue tehdä mahdottomasta mahdollisen ja taistella kautta aikojen Suomen ensimmäisestä lajin olympiakullasta, mitä kukaan ei usko? Sama tilanne on mäkihypyssä lopettamispäätöksensä pyörtäneellä Janne Ahosella - onko hänestä ensimmäisen kerran olympiavoittajaksi? Niin ikään paluun tehneen Hannu Mannisen kohdalla suurin kysymys on, voiko hän voittaa kolme kultamitalia, kuten Samppa Lajunen vuonna 2002.

Kaikki he ovat kuin kulta-ajan westernistä, missä suuren asian eteen uhrautuva veteraani vielä viimeisen kerran ratsastaa paikalle ratkomaan asioita. Katsoja saa jännittää, kuka kärrätään taistelun päätyttyä puupalttooseen ja kuka poistuu auringonlaskuun.