Mediakriitikon emämunaus

Mediakriitikon, kulttuurin moniottelijan, harrastajanäyttelijän ja akateemisen sekatyöläisen Kaarina Hazardin Tony Halmeesta Iltalehteen kirjoittama kolumni menee tässä kuussa Julkisen sanan neuvoston käsittelyyn. Kirjoitus johti ennätysmäiseen kantelutehtailuun ja yksi paperi otetaan puitavaksikin, koska se on Halmeen omaisen, äidin, tekemä.

Kolumni nosti poikkeuksellisen tunnemyrskyn ja keskustelun, mikä eittämättä vielä jatkuu siksikin, koska Halmeen hautajaiset ovat edessä. Olen ihmetellyt nyt kaksi ja puoli viikkoa sitä, miten voi olla mahdollista, että Hazardin Ludvig Borga -kirjoitus on saanut osakseen tukea ja puolustusta, myös joiltakin viestinnän asiantuntijoilta. Eivätkö he näe, että Hazard epäonnistui yrityksessään ja teksti on ammattitaidoton? Kolumnin herättämää vihaa ja aggressiota en ihmettele.

Kokenut, terävä-älyinen mediakriitikko syyllistyi tekstissään varsinaiseen emämunaukseen. Kirjoitus on huonosti laadittu ja siinä ei ole laskettu asioita oikein. Se on kielelliseltä tasoltaan ansiokas, mutta valtaosa lukijoista ymmärtää tekstin puhujan, äänen, väärin. Hazardin tarkoituksena on hänen omien sanojensa mukaan ollut kritisoida mediaa siitä, mitä se Halmeesta ajattelee ja kuinka se Halmeesta on kirjoitellut. Kolumnin kertojan ääni on median, ei ikään kuin Hazardin ("Ymmärsi mennä" - siis näin ajateltiin mediassa). Tämä ei kuitenkaan avaudu tekstistä selkeästi, vaan siitä välittyy pikemminkin kirjoittajan oma vastenmielisyys Halmetta kohtaan. Kaiken kruunaa se, että lukijat näkevät Hazardin henkilökohtaisesti pilkkaavan kuollutta Halmetta eli rikkovan suomalaisen luterilaisen koodiston vainajan kunnioittamisesta.

Miten on mahdollista, että kokenut mediavaikuttaja ampuu tällä lailla itseään jalkaan ja tekee samalla yhdellä kohtalokkaalla virhearvioinnilla itsestään jatkossa epäuskottavan? Tekstityöläisen kompetenssi häviää sillä siunaaman hetkellä, kun hän seuraavassa kolumnissa pyytelee nolosti anteeksi kirjoitteluaan. Näin Hazard joutui tekemään. Media-alan asiantuntijan oma medialukutaito petti. Voiko se pettää näin pahasti?

Tästä mielenkiintoisin pohdinta vasta alkaakin. Oliko Hazard tekstinsä sisällöstä niin itsevarma, että hän oletti lukijoiden näkevän metsän puilta eli osaavan kurkkia rivien välistä todellisen kritiikin kohteen suuntaan? Vai kävikö niin, että Hazard käytti Iltalehden foorumia hyväkseen ja kirjoitti halveksimastaan Halmeesta kuin itse ajattelee, mutta yritti verhota tekstin minäkertojaksi suomalaisen median sisäisen äänen.

Veikkaan jälkimmäistä, koska sellainen tuntu tekstistä huokuu, vaikka kuinka yrittäisi suurennuslasin kanssa etsiä muuta. Kirjoittajan oma ylimielisyys teki hänelle tepposet, roolitus epäonnistui pahanpäiväisesti ja kokenut Hazard joutui kasvotusten huikean internet-vihan kanssa. Surkuhupaisaa on se, että seuraavassa, niin sanotussa paikkauskolumnissaan Hazard ihmetteli, mistä tällaiset vihanryöpsähdykset nettikirjainten kautta Suomessa oikein sikiävät. Mistäköhän?Lukijat vastasivat Hazardille samoin alatyylisin lausein kuin millä hänen koettiin häpäisseen Halmetta. Hazard suorastaan yllytti halventavaan palautteeseen.

Tässä yhteydessä tulee ajatelleeksi 70-luvun taistolaisuutta. En puhu nyt aatteesta, vaan siitä, kuinka joidenkin kulttuuri-intellektuellien piirissä suvaitsemattomuus ja pöyhkeä itsevarmuus omasta älyllisestä ylivertaisuudesta elää yhä ja porskuttaa eteenpäin. Valtaosa suomalaisista ei edusta heille mitään muuta kuin populistien pikkusormensa ympärille kietomaa määkivää, vähä-älyistä lammaslaumaa, jotka äänestävät jatkuvasti aivan väärin. Aika moni on valmis yhdistämään nämä mielipiteet erityisesti ns. telaketjufeministien julmasanaiseen älymystörinkiin. Minkälainen muuten olisi ollut huuto ja mekastus, jos joku mies olisi kirjoittanut vastaavanlaisen kolumnin naisesta?

Veikkaan JSN:ltä kuitenkin vapauttavaa päätöstä. Kävi kummin tahansa, media on jo näyttänyt, kuka tämän kamppailun tosiasiassa voitti.