Stieg Larssonin huippusuositun Millennium-trilogian keskimmäinen osa "Tyttö joka leikki tulella" (suom.2007) on lukukokemuksena yhtä viihdyttävä ja koukuttava kuin "Miehet jotka vihaavat naisiakin", mutta tasoltaan ja uskottavuudeltaan dekkari on heikompi. Monet rakenteelliset kömmähdykset häiritsevät ja sivuille on jäänyt kiusallisia epäloogisuuksia.
Tuntuu, että Larssonilla on ollut liian kiire. Hän on lisäksi keksinyt tarinaan turhia henkilöitä ja juonenkäänteitä, joiden avulla ratkaisua saadaan pitkitettyä ja kasaan "pakolliset" 700 sivua.
Parempaan ja loogisempaan lopputulokseen olisi päädytty noin 500 sivulla. Kysymyshän on vain siitä, kuinka tapahtunutta kolmoissurmaa selvitellään Tukholmassa ja sen liepeillä. Kirjassa käydään liikaa keskusteluja, jotka eivät vie tarinaa eteenpäin. Monet henkilöt, joihin ei yhden tuokion jälkeen enää palata, unohtuvat saman tien ja herättävät ihmetystä, miksi heitä kirjaan on tarvittu.
Otetaan muutama esimerkki epäloogisuuksista.
Larsson piirtää murhia selvittelevästä poliisryhmästä aivan liian tyypitellyn ja tomppelin kuvan. Rikostutkijat toimivat hitaasti ja ammattitaidottomasti. Ei kai poliisilta sentään kulu kaksi viikkoa, ennen kuin se ymmärtää ryhtyä takavarikoimaan murhatun toimittajan työpöydän aineistoa ja tietokonetta.
Tällaisella rakenteellisella viivyttelyllä kirjailija antaa päähenkilöille Lisbeth Salanderille ja Mikael Blomkvistille etumatkaa omiin tutkimuksiin.
Larssonille on sattunut samanlainen epärealistinen kömmähdys tapahtumien keskiössä olevan hämäräperäisen miehen nimeltä Zala suhteen. Vasta parin viikon kuluttua murhista Mikael Blomkvist hoksaa mennä jututtamaan Lisbeth Salanderin entistä pitkäaikaista holhoajaa, vaikka kaikki tietävät tutkimusten aukeavan nimenomaan Salanderin nuoruudesta. Holhoajana toimineelta Holger Palmgrenilta irtoavatkin sitten heti ratkaisevat palaset Zala-mysteeriin. Poliisi ei älyä käydä Palmgrenin luona lainkaan.
Lisää kömmähdyksiä. Eräässä vaiheessa Mikael Blomkvist saa vahingossa haltuunsa Lisbeth Salanderin avaimet. Ne unohtuvat Blomkvistilta sopivan pitkäksi ajaksi, jotta tutkimukset saadaan junnaamaan paikallaan. Vasta lopussa Blomkvist muistaa ne ja pääsee hakemaan puuttuvat johtolangat Salanderin uudesta, salaisesta asunnosta, jonka sijainnin hän jäljittää avaimien avulla.
Veitsenterävä ja yleensä täysin virheetön Salander unohtaa puolestaan asuntoon, johon ei enää koskaan aio palata, äärimmäisen tärkeän dvd-levyn, jota on suojellut kuin kruunun jalokiviä. Dvd on ollut Salanderille kiristysväline häiriöttömään elämään. Se tallenne selvittää Blomkvistille lopullisesti, mistä murhissa on ollut kysymys.
Loppuhuipennuksessa Larsson tekee Blomkvistista epäuskottavan action-sankarin. Fyysisiltä avuiltaan tavallista kaduntallaajaa vastaava toimittaja pidättää ja sitoo ilmastointiteipillä Zalan epäinhimillisillä voimilla varustetun henkivartijan, jota aiemmin edes maailmanluokan nyrkkeilijä ei saanut nujerretuksi. Tämä kyyninen ammattirikollinen, joka ei tunne geenivääristymän takia kipua, nöyrtyy kuin teurasauton äänen kuuleva nauta harrastelija-Blomkvistin edessä.
Kolmatta osaa "Pilvilinna joka romahti" on kehuttu trilogian parhaaksi, joten odotan, että se ei sisällä edellä kerrotun kaltaisia lapsuksia.
Toki "Tyttö joka leikki tulella" on puutteineenkin keskivertoa vetävämpi dekkari. Dialogi ja jännityksen tiivistäminen toimivat hienosti ja Larsson liikkuu jälleen alueilla (media, ruotsalainen yhteiskunta), jotka hän tuntee ja jotka lukija mieltää pääosin uskottaviksi. Naisvihaa on trilogian avausosan tavoin kätketty sinne tänne, ja se solahtaa vaivatta tarinan kerrostumiin. Erityisen ansiokasta on Larssonin kuvaus siitä, kuinka vasta todennäköisin syin veriteosta epäilty ja etsintäkuulutettu henkilö jauhaantuu median säälimättömässä myllyssä koko Ruotsin silmissä jo varmaksi syylliseksi.
Larsson oli itse vuosikausia toimittajana aitiopaikalla todistamassa, miten ihmisen menneisyys kaivetaan millintarkasti esiin ja käännetään mediassa tukemaan epäiltyä tekoa.
Esimerkkejä löytyy pilvin pimein meiltä Suomestakin.
perjantai 16. huhtikuuta 2010
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti