Turun Palloseura vei jääkiekon SM-liigan mestaruuden kukistettuaan Hämeenlinnan Pallokerhon voitoin 4-1. Perinteikkään ja reilusti kultamitaleja jo aiempina vuosina voittaneen TPS:n ykköstila tänä keväänä ei ollut odotettu, vaan yksi suurimmista yllätyksistä koko pääsarjan historiassa. Viimeksi TPS vuoli kultaa 2001 ja vielä keväällä 2004 se sai hopeaa.
Talousvaikeuksiin ennen 2000-luvun puoliväliä ajautunut TPS operoi päättyneessä liigassa toiseksi pienimmällä pelaajabudjetilla. Sen kaappaama mestaruus löi ällikällä kaikki ja teki hyvää sarjalle, jossa rahan sijasta sittenkin ratkaisevat urheilullisuus, kehittyminen ja taito. Runkosarjassa TPS sijoittui kuudenneksi, eikä siltä sijaluvulta mikään joukkue ole koskaan yltänyt pokaalin nosteluun SM-liigassa.
Jääkiekko on jo monta vuosikymmentä ollut suosituin urheilulaji Suomessa. Sen katsojavolyymi on omaa luokkaansa. Yksittäinen arki-illan kiekko-ottelu esimerkiksi Lappeenrannassa tai Raumalla imuroi kaukalon äärelle niin suuren määrän ihmisiä, että muut urheilu- tai kultturitapahtumat tarvitsevat näissä pikkukaupungeissa kokonaisen vuoden yltääkseen samaan.
Jääkiekon medianäkyvyys peittoaa kaiken muun urheilun. Sosiaalinen mediakin ulottui lajiin paljon ennen muita ja kukoistaa vahvana jääkiekkoon vihkiytyneiden mattimeikäläisten parissa. Internet ja sen keskustelupalstat ovat täynnä tuhansia jokamiehen "asiantuntijanäkemyksiä". Suomalaisia kiekkofaneja on valtava määrä ja heistä huomattava joukko katsoo olevansa alan asiantuntija. Nyt, kun netti tarjoaa eri foorumeja vuodattaa tekstiä toisten luettavaksi, se faneille suotakoon.
Eri asia ovat sitten ne ammattitoimittajat, jotka varmoin mielipitein julistavat ennen kiekkokauden alkua tuomioitaan liigajoukkueille. Ehdottomat ja totiset näkemykset siitä, mihin joukkueet pystyvät, ovat kuuluneet lajin kuvaan jo pitkään. Journalismissa on pakko jotenkin erottua, sillä jääkiekosta kirjoitetaan tässä maassa niin paljon. Analyytikkoja apuna käyttävä ja lukijoissa tunteita herättävä ennustusjournalismi on katsottu vastaukseksi huutoon.
Jotain muuta näiden besserwisserien tulisi kyllä jo pikkuhiljaa keksiä.
Senkin uhalla, että analyyseissa pieleen meneminen on osa ennustusjournalismin koodia ja kuuluu kuvaan. Tuskin asiantuntijajulkaisujen tarkoitus on kuitenkaan ollut tehdä kirjoittajista ja itse julkaisuista naurunalaisia, kuten tänäkin vuonna on monta kertaa käynyt.
Otan esimerkin IS Veikkaajasta, jota Suomessa luetaan paljon. Syksyn kausijulkaisussa sen "asiantuntijat" rankkaavat kaikki joukkueet paremmuusjärjestykseen. Tekstin sisältö ei jätä sijaa kysymyksille tai varauksille, vaan huokuu ehdottomuutta. Asiantuntijat puhuvat! Kaikki pelin osa-alueet ja joukkueen heikkoudet sekä vahvuudet analysoidaan tarkasti läpi.
TPS:n IS Veikkaaja katsoi tällä kaudella pystyvän 14 joukkueen SM-liigassa sijaluvulle 13. Sen pelaajamateriaali oli kuulemma liigan heikoimpia. Maalivahtipeli, puolustus, hyökkäys, ydinpelaajien laatu, materiaalin syvyys ja erikoistilannepelaaminen nähtiin IS Veikkaajassa arvosanaksi viisi, kun asteikko on 4-10. Valmennus analysoitiin liigan keskiarvolle numeroksi seitsemän.
Kuitenkin kyseinen joukkue voitti Suomen mestaruuden.
Miksi nämä "asiantuntijat" eivät sitä kertoneet tuossa syyskuun numerossaan?
Muutenkin IS Veikkaajassa meni paljon poskelleen. Runkosarjan ykköseksi ennustettiin Kärpät (sijaluku yhdeksän), Jokerit listattiin viitoseksi (oli 10:s), Ilveksen arveltiin yltävän 10:nneksi (oli koko sarjan heittopussi ja viimeinen), Tapparan piti olla 12:s (oli runkosarjassa seitsemäs) ja Lukon arveltiin yltävän 8:nneksi (johti pitkään ja oli runkosarjassa kolmas). SaiPasta kirjoitettiin, että jos joukkue ei jää liigan viimeiseksi, se on koko sarjan suurin yllätys. SaiPa sijoittui 11:nneksi ja taisteli vielä viimeisessä pelissä pudotuspelipaikasta.
Vanhanaikainen ennustusjournalismi on tullut tiensä päähän. Journalismia se ei ainakaan enää ole, sillä kompetenssi on asiasta kadonnut jo aikaa sitten ja pesuveden mukana on mennyt samantien substanssi. Vastaavaa arvotonta löpinää näkee kaikilla kiekkoilun nettifoorumeilla ilmaiseksi. Jääkiekkojournalistien pitää kehittää muuta, sillä tuhannet peruspetterit pystyvät verkossa samaan.
Yksi vaihtoehto olisi jättää kylmästi hyvästit nykymenolle ja karnevalisoida koko kiekkoennustaminen. Ryhtyä ennakoimaan aivan hurjia ja nostamaan epätodennäköisyyksiä pinnalle. Toimittajat voisivat alkaa reilusti pelkiksi viihdyttäjiksi, sillä sellaisia nuo ennustavat kiekkokirjoittajat jo ovat lukijoiden mielestä.
Tämän kauden alussa olisi ollut herkullista aloittaa huumorikirjoittaminen Tepsistä ja ennustaa se liigan ykköseksi.
torstai 29. huhtikuuta 2010
perjantai 23. huhtikuuta 2010
Lentäen olisit jo perillä
Illaksi kotiin - Finnair. Suomalainen lento- ja huolenpitoyhtiö.
Ei se nyt ihan niin mennyt. Islantilainen tulivuori asettui force majeurena poikkiteloin. Tätä kirjoitettaessa Euroopan lennot ovat olleet kaaostilassa ja syväjäädytettyinä yhdeksän vuorokautta. Nyt näkyy hieman valoa, mutta epävarmuus jäytää yhä monia. Etenkin heitä, jotka pääsevät matkaan, mutta eivät voi olla varmoja, pääsevätkö takaisin. Tulivuori kun puskee edelleen tuhkaa yläilmoihin, eikä kukaan tiedä, koska purkaus loppuu ja minkälaiset tuulet massiivista tuhkapilveä tuolla kymmenessä kilometrissä liikuttelevat ja minne. Lohtua ei voi hakea tiedosta, jonka mukaan aktiivinen toiminta vuoren sisällä voi jatkua puolikin vuotta.
Parikymmentätuhatta suomalaista jumiutui satojen tuhansien muiden joukossa eri puolille maailmaa lentokenttien sulkeuduttua. Eipä aikaakaan, kun työ- tai lomakohteisiinsa ankkuroituneet matkustajat alkoivat hakea vastuullista tahoa tukalaan oloonsa.
Suomalaiselle paikka on piinallinen, sillä emme voi syyllistää tulivuorta, vaikka mieli tekisi. Syyllisen etsiminenhän on ensimmäinen toimenpide, johon suomalainen ryhtyy jouduttuaan hankaluuksiin. Syyllinen löytyy aina oman itsen ulkopuolelta. Tässä lentomatkustamisen pattitilanteessa suomalainen on vastentahtoisesti joutunut etenemään seuraavaan vaiheeseen eli etsimään syyllistä siihen, miksi hän ei pääse pois muita reittejä pitkin. Suomen valtiota on huudettu apuun.
Suomalaiselle ei ole riittänyt se selitys, että muut reitit ovat ruuhkautuneet, koska niitä käyttävät myös sadat tuhannet muut eri kohteisiin jämähtäneet eurooppalaiset. Suomalaiselle pitäisi olla omia laivoja ja busseja, joihin muut eivät saa tulla. Suomalainen on myös polkenut jalkaa ja yrittänyt tankeroenglannilla kiivailla eteläeurooppalaisille bussifirmoille, jotka ovat yhtäkkiä nostaneet matkan hinnan Saksaan tai Tanskaan moninkertaiseksi.
Suomalainen liikennöitsijähän ei tekisi samaa, eihän.
Samalla suomalainen penää lentoyhtiötä maksamaan hänen ylimääräiset hotelliyönsä ja ruokailunsa, vaikka lentoyhtiön vika ei ole se, ettei se voi lentää.
Miten ihmeessä lentoyhtiön vastuulle voi sälyttää tulivuorenpurkauksesta johtuvan viivästymisen aiheuttamat kustannukset? Lentoyhtiöllä on vastuu maksaa matkailijan kuljetus aikanaan kotiin, kun se lentämisen puolesta on mahdollista, ja yrittää auttaa vaihtoehtoisten toimintatapojen etsimisessä. Siinä kaikki. Finnair on aivan oikeassa, kun se ei näytä suostuvan julmistuneiden matkustajien vaatimuksiin.
Uusavuttomuus elää ja voi hyvin.
Lentämisessä ja matkustamisessa on aina riskinsä. Nykypäivänä näyttää olevan mahdotonta ymmärtää, että ihmisen pitäisi pystyä vastaamaan itse itsestään, jos hänen henkensä tai terveytensä ei ole vaarassa ja jos maa, jossa hän joutuu pakosta oleilemaan, on turvallinen.
Sokea usko tekniikan ja teknologian toimivuuteen kärsi tässä rytäkässä terveellisen kolauksen. Elämää ei voi aina suunnitella tuntien tarkkuudella, joskus edes viikkojen tarkkuus ei riitä. Se on vain hyväksyttävä - ja käännettävä kylkeä lomakohteessa, jossa oleiluun tuli lisäaikaa.
Kansallisia lentoyhtiöitä käy melkein sääliksi. Finnairin pitäisi ratkaista suurin piirtein kaikki mahdolliset matkustajan ongelmat ja kuitata siihen päälle vielä kustannukset. Jopa kuluttajaviranomaiset tuntuvat olevan sitä mieltä, että Finnairin tulee pitää huolta yhtä aikaa tuhansista jumiutuneista suomalaisista eri puolilla maailmaa, vaikka yhtiö ei voi lentää toisten suomalaisten eli ilmailuviranomaisten määräyksestä.
Jakomielinen tilanne.
Tällaista se on meillä, paapomisyhteiskunnassa. Systeemin, yhteiskunnan, firman, yhtiön, joka tapauksessa jonkun kasvottoman tahon on pidettävä huolta Madeiralla värjöttelevästä avuttomasta suomalaisesta.
Se kun ei itse osaa.
Ei se nyt ihan niin mennyt. Islantilainen tulivuori asettui force majeurena poikkiteloin. Tätä kirjoitettaessa Euroopan lennot ovat olleet kaaostilassa ja syväjäädytettyinä yhdeksän vuorokautta. Nyt näkyy hieman valoa, mutta epävarmuus jäytää yhä monia. Etenkin heitä, jotka pääsevät matkaan, mutta eivät voi olla varmoja, pääsevätkö takaisin. Tulivuori kun puskee edelleen tuhkaa yläilmoihin, eikä kukaan tiedä, koska purkaus loppuu ja minkälaiset tuulet massiivista tuhkapilveä tuolla kymmenessä kilometrissä liikuttelevat ja minne. Lohtua ei voi hakea tiedosta, jonka mukaan aktiivinen toiminta vuoren sisällä voi jatkua puolikin vuotta.
Parikymmentätuhatta suomalaista jumiutui satojen tuhansien muiden joukossa eri puolille maailmaa lentokenttien sulkeuduttua. Eipä aikaakaan, kun työ- tai lomakohteisiinsa ankkuroituneet matkustajat alkoivat hakea vastuullista tahoa tukalaan oloonsa.
Suomalaiselle paikka on piinallinen, sillä emme voi syyllistää tulivuorta, vaikka mieli tekisi. Syyllisen etsiminenhän on ensimmäinen toimenpide, johon suomalainen ryhtyy jouduttuaan hankaluuksiin. Syyllinen löytyy aina oman itsen ulkopuolelta. Tässä lentomatkustamisen pattitilanteessa suomalainen on vastentahtoisesti joutunut etenemään seuraavaan vaiheeseen eli etsimään syyllistä siihen, miksi hän ei pääse pois muita reittejä pitkin. Suomen valtiota on huudettu apuun.
Suomalaiselle ei ole riittänyt se selitys, että muut reitit ovat ruuhkautuneet, koska niitä käyttävät myös sadat tuhannet muut eri kohteisiin jämähtäneet eurooppalaiset. Suomalaiselle pitäisi olla omia laivoja ja busseja, joihin muut eivät saa tulla. Suomalainen on myös polkenut jalkaa ja yrittänyt tankeroenglannilla kiivailla eteläeurooppalaisille bussifirmoille, jotka ovat yhtäkkiä nostaneet matkan hinnan Saksaan tai Tanskaan moninkertaiseksi.
Suomalainen liikennöitsijähän ei tekisi samaa, eihän.
Samalla suomalainen penää lentoyhtiötä maksamaan hänen ylimääräiset hotelliyönsä ja ruokailunsa, vaikka lentoyhtiön vika ei ole se, ettei se voi lentää.
Miten ihmeessä lentoyhtiön vastuulle voi sälyttää tulivuorenpurkauksesta johtuvan viivästymisen aiheuttamat kustannukset? Lentoyhtiöllä on vastuu maksaa matkailijan kuljetus aikanaan kotiin, kun se lentämisen puolesta on mahdollista, ja yrittää auttaa vaihtoehtoisten toimintatapojen etsimisessä. Siinä kaikki. Finnair on aivan oikeassa, kun se ei näytä suostuvan julmistuneiden matkustajien vaatimuksiin.
Uusavuttomuus elää ja voi hyvin.
Lentämisessä ja matkustamisessa on aina riskinsä. Nykypäivänä näyttää olevan mahdotonta ymmärtää, että ihmisen pitäisi pystyä vastaamaan itse itsestään, jos hänen henkensä tai terveytensä ei ole vaarassa ja jos maa, jossa hän joutuu pakosta oleilemaan, on turvallinen.
Sokea usko tekniikan ja teknologian toimivuuteen kärsi tässä rytäkässä terveellisen kolauksen. Elämää ei voi aina suunnitella tuntien tarkkuudella, joskus edes viikkojen tarkkuus ei riitä. Se on vain hyväksyttävä - ja käännettävä kylkeä lomakohteessa, jossa oleiluun tuli lisäaikaa.
Kansallisia lentoyhtiöitä käy melkein sääliksi. Finnairin pitäisi ratkaista suurin piirtein kaikki mahdolliset matkustajan ongelmat ja kuitata siihen päälle vielä kustannukset. Jopa kuluttajaviranomaiset tuntuvat olevan sitä mieltä, että Finnairin tulee pitää huolta yhtä aikaa tuhansista jumiutuneista suomalaisista eri puolilla maailmaa, vaikka yhtiö ei voi lentää toisten suomalaisten eli ilmailuviranomaisten määräyksestä.
Jakomielinen tilanne.
Tällaista se on meillä, paapomisyhteiskunnassa. Systeemin, yhteiskunnan, firman, yhtiön, joka tapauksessa jonkun kasvottoman tahon on pidettävä huolta Madeiralla värjöttelevästä avuttomasta suomalaisesta.
Se kun ei itse osaa.
perjantai 16. huhtikuuta 2010
Tyttö joka leikki tulella
Stieg Larssonin huippusuositun Millennium-trilogian keskimmäinen osa "Tyttö joka leikki tulella" (suom.2007) on lukukokemuksena yhtä viihdyttävä ja koukuttava kuin "Miehet jotka vihaavat naisiakin", mutta tasoltaan ja uskottavuudeltaan dekkari on heikompi. Monet rakenteelliset kömmähdykset häiritsevät ja sivuille on jäänyt kiusallisia epäloogisuuksia.
Tuntuu, että Larssonilla on ollut liian kiire. Hän on lisäksi keksinyt tarinaan turhia henkilöitä ja juonenkäänteitä, joiden avulla ratkaisua saadaan pitkitettyä ja kasaan "pakolliset" 700 sivua.
Parempaan ja loogisempaan lopputulokseen olisi päädytty noin 500 sivulla. Kysymyshän on vain siitä, kuinka tapahtunutta kolmoissurmaa selvitellään Tukholmassa ja sen liepeillä. Kirjassa käydään liikaa keskusteluja, jotka eivät vie tarinaa eteenpäin. Monet henkilöt, joihin ei yhden tuokion jälkeen enää palata, unohtuvat saman tien ja herättävät ihmetystä, miksi heitä kirjaan on tarvittu.
Otetaan muutama esimerkki epäloogisuuksista.
Larsson piirtää murhia selvittelevästä poliisryhmästä aivan liian tyypitellyn ja tomppelin kuvan. Rikostutkijat toimivat hitaasti ja ammattitaidottomasti. Ei kai poliisilta sentään kulu kaksi viikkoa, ennen kuin se ymmärtää ryhtyä takavarikoimaan murhatun toimittajan työpöydän aineistoa ja tietokonetta.
Tällaisella rakenteellisella viivyttelyllä kirjailija antaa päähenkilöille Lisbeth Salanderille ja Mikael Blomkvistille etumatkaa omiin tutkimuksiin.
Larssonille on sattunut samanlainen epärealistinen kömmähdys tapahtumien keskiössä olevan hämäräperäisen miehen nimeltä Zala suhteen. Vasta parin viikon kuluttua murhista Mikael Blomkvist hoksaa mennä jututtamaan Lisbeth Salanderin entistä pitkäaikaista holhoajaa, vaikka kaikki tietävät tutkimusten aukeavan nimenomaan Salanderin nuoruudesta. Holhoajana toimineelta Holger Palmgrenilta irtoavatkin sitten heti ratkaisevat palaset Zala-mysteeriin. Poliisi ei älyä käydä Palmgrenin luona lainkaan.
Lisää kömmähdyksiä. Eräässä vaiheessa Mikael Blomkvist saa vahingossa haltuunsa Lisbeth Salanderin avaimet. Ne unohtuvat Blomkvistilta sopivan pitkäksi ajaksi, jotta tutkimukset saadaan junnaamaan paikallaan. Vasta lopussa Blomkvist muistaa ne ja pääsee hakemaan puuttuvat johtolangat Salanderin uudesta, salaisesta asunnosta, jonka sijainnin hän jäljittää avaimien avulla.
Veitsenterävä ja yleensä täysin virheetön Salander unohtaa puolestaan asuntoon, johon ei enää koskaan aio palata, äärimmäisen tärkeän dvd-levyn, jota on suojellut kuin kruunun jalokiviä. Dvd on ollut Salanderille kiristysväline häiriöttömään elämään. Se tallenne selvittää Blomkvistille lopullisesti, mistä murhissa on ollut kysymys.
Loppuhuipennuksessa Larsson tekee Blomkvistista epäuskottavan action-sankarin. Fyysisiltä avuiltaan tavallista kaduntallaajaa vastaava toimittaja pidättää ja sitoo ilmastointiteipillä Zalan epäinhimillisillä voimilla varustetun henkivartijan, jota aiemmin edes maailmanluokan nyrkkeilijä ei saanut nujerretuksi. Tämä kyyninen ammattirikollinen, joka ei tunne geenivääristymän takia kipua, nöyrtyy kuin teurasauton äänen kuuleva nauta harrastelija-Blomkvistin edessä.
Kolmatta osaa "Pilvilinna joka romahti" on kehuttu trilogian parhaaksi, joten odotan, että se ei sisällä edellä kerrotun kaltaisia lapsuksia.
Toki "Tyttö joka leikki tulella" on puutteineenkin keskivertoa vetävämpi dekkari. Dialogi ja jännityksen tiivistäminen toimivat hienosti ja Larsson liikkuu jälleen alueilla (media, ruotsalainen yhteiskunta), jotka hän tuntee ja jotka lukija mieltää pääosin uskottaviksi. Naisvihaa on trilogian avausosan tavoin kätketty sinne tänne, ja se solahtaa vaivatta tarinan kerrostumiin. Erityisen ansiokasta on Larssonin kuvaus siitä, kuinka vasta todennäköisin syin veriteosta epäilty ja etsintäkuulutettu henkilö jauhaantuu median säälimättömässä myllyssä koko Ruotsin silmissä jo varmaksi syylliseksi.
Larsson oli itse vuosikausia toimittajana aitiopaikalla todistamassa, miten ihmisen menneisyys kaivetaan millintarkasti esiin ja käännetään mediassa tukemaan epäiltyä tekoa.
Esimerkkejä löytyy pilvin pimein meiltä Suomestakin.
Tuntuu, että Larssonilla on ollut liian kiire. Hän on lisäksi keksinyt tarinaan turhia henkilöitä ja juonenkäänteitä, joiden avulla ratkaisua saadaan pitkitettyä ja kasaan "pakolliset" 700 sivua.
Parempaan ja loogisempaan lopputulokseen olisi päädytty noin 500 sivulla. Kysymyshän on vain siitä, kuinka tapahtunutta kolmoissurmaa selvitellään Tukholmassa ja sen liepeillä. Kirjassa käydään liikaa keskusteluja, jotka eivät vie tarinaa eteenpäin. Monet henkilöt, joihin ei yhden tuokion jälkeen enää palata, unohtuvat saman tien ja herättävät ihmetystä, miksi heitä kirjaan on tarvittu.
Otetaan muutama esimerkki epäloogisuuksista.
Larsson piirtää murhia selvittelevästä poliisryhmästä aivan liian tyypitellyn ja tomppelin kuvan. Rikostutkijat toimivat hitaasti ja ammattitaidottomasti. Ei kai poliisilta sentään kulu kaksi viikkoa, ennen kuin se ymmärtää ryhtyä takavarikoimaan murhatun toimittajan työpöydän aineistoa ja tietokonetta.
Tällaisella rakenteellisella viivyttelyllä kirjailija antaa päähenkilöille Lisbeth Salanderille ja Mikael Blomkvistille etumatkaa omiin tutkimuksiin.
Larssonille on sattunut samanlainen epärealistinen kömmähdys tapahtumien keskiössä olevan hämäräperäisen miehen nimeltä Zala suhteen. Vasta parin viikon kuluttua murhista Mikael Blomkvist hoksaa mennä jututtamaan Lisbeth Salanderin entistä pitkäaikaista holhoajaa, vaikka kaikki tietävät tutkimusten aukeavan nimenomaan Salanderin nuoruudesta. Holhoajana toimineelta Holger Palmgrenilta irtoavatkin sitten heti ratkaisevat palaset Zala-mysteeriin. Poliisi ei älyä käydä Palmgrenin luona lainkaan.
Lisää kömmähdyksiä. Eräässä vaiheessa Mikael Blomkvist saa vahingossa haltuunsa Lisbeth Salanderin avaimet. Ne unohtuvat Blomkvistilta sopivan pitkäksi ajaksi, jotta tutkimukset saadaan junnaamaan paikallaan. Vasta lopussa Blomkvist muistaa ne ja pääsee hakemaan puuttuvat johtolangat Salanderin uudesta, salaisesta asunnosta, jonka sijainnin hän jäljittää avaimien avulla.
Veitsenterävä ja yleensä täysin virheetön Salander unohtaa puolestaan asuntoon, johon ei enää koskaan aio palata, äärimmäisen tärkeän dvd-levyn, jota on suojellut kuin kruunun jalokiviä. Dvd on ollut Salanderille kiristysväline häiriöttömään elämään. Se tallenne selvittää Blomkvistille lopullisesti, mistä murhissa on ollut kysymys.
Loppuhuipennuksessa Larsson tekee Blomkvistista epäuskottavan action-sankarin. Fyysisiltä avuiltaan tavallista kaduntallaajaa vastaava toimittaja pidättää ja sitoo ilmastointiteipillä Zalan epäinhimillisillä voimilla varustetun henkivartijan, jota aiemmin edes maailmanluokan nyrkkeilijä ei saanut nujerretuksi. Tämä kyyninen ammattirikollinen, joka ei tunne geenivääristymän takia kipua, nöyrtyy kuin teurasauton äänen kuuleva nauta harrastelija-Blomkvistin edessä.
Kolmatta osaa "Pilvilinna joka romahti" on kehuttu trilogian parhaaksi, joten odotan, että se ei sisällä edellä kerrotun kaltaisia lapsuksia.
Toki "Tyttö joka leikki tulella" on puutteineenkin keskivertoa vetävämpi dekkari. Dialogi ja jännityksen tiivistäminen toimivat hienosti ja Larsson liikkuu jälleen alueilla (media, ruotsalainen yhteiskunta), jotka hän tuntee ja jotka lukija mieltää pääosin uskottaviksi. Naisvihaa on trilogian avausosan tavoin kätketty sinne tänne, ja se solahtaa vaivatta tarinan kerrostumiin. Erityisen ansiokasta on Larssonin kuvaus siitä, kuinka vasta todennäköisin syin veriteosta epäilty ja etsintäkuulutettu henkilö jauhaantuu median säälimättömässä myllyssä koko Ruotsin silmissä jo varmaksi syylliseksi.
Larsson oli itse vuosikausia toimittajana aitiopaikalla todistamassa, miten ihmisen menneisyys kaivetaan millintarkasti esiin ja käännetään mediassa tukemaan epäiltyä tekoa.
Esimerkkejä löytyy pilvin pimein meiltä Suomestakin.
torstai 8. huhtikuuta 2010
Kaikkea muuta kuin USA:n harhaisku
Täältä voi jokainen halutessaan tarkistaa, miten ylimalkaisesti USA suhtautuu sivullisten tappamiseen Irakissa. WikiLeaksin julkaisema video Yhdysvaltain armeijan helikopteri-iskusta Bagdadissa vuonna 2007 on karua katsottavaa ja kuunneltavaa.
Iskussa kuoli toistakymmentä ihmistä, heidän joukossaan irakilainen uutistoimisto Reutersin avustaja ja Reutersin irakilainen valokuvaaja. Muun muassa kaksi lasta haavoittui. Yksikään paikalla olleista ei ollut kapinallinen tai terroristi, joiksi Apache-helikopterin lentäjät heitä luulivat. Kyseessä olivat siviilit. USA pahoitteli aikanaan erehdystä, mutta ei tehnyt muuta.
USA:n armeija on vahvistanut videon olevan aito. Sille on tallentunut lentäjien ja maajoukkojen välistä keskustelua, missä helikopterimiehistö pyytää lupaa avata tuli kapinallisia vastaan. Ääninauhan perusteella kadulla olleet ihmiset luokitellaan terroristeiksi vain toteamalla, että "kyllä he ovat sellaisia". Todisteita asialle ei voi havaita.
Mitä nämä "kapinalliset" sitten tekevät? He ovat sikäläiseen tapaan kadulla parveilevia miehiä, jotka ovat kiinnostuneita kadun kulmassa kyyristelevän valokuvaajan työstä ja seuraavat tätä. Kameraobjektiivia taistelulentäjät luulevat aseeksi, ilmeisesti singoksi. Kun ihmiset on ammuttu helikopterista käsin seulaksi, haavoittuneita tulee auttamaan pakettiauto. Sieltä ulos tulleet miehet ammutaan, auto tuhotaan ja lisää ruumiita syntyy.
Helsingin Sanomat on otsikoinut videon ja siitä tehdyn uutisen "USA:n harhaiskuksi". Harhaisku -sana joutuu täysin kyseenalaiseen valoon, kun videon katsoo ja keskustelut kuuntelee. Yhtä hyvin kuin harhaiskusta, joku voisi puhua joukkomurhasta. Tiettävästi USA yritti jollain tavoin estää videon julkaisemista, mutta ei siinä onnistunut. Se nyt vielä puuttuisi, että sananvapauden perikuva Setä Samuli ryhtyisi Kiinan tavoin sensuroimaan sataprosenttisesti kaikkea itselleen kiusallista mediamateriaalia.
Tietokoneen näytöltä näkee saman kuin kopterista. USA:n sotilaat ampuvat kadulla olleet ihmiset, vaikka nämä eivät ammu laukaustakaan, eivät muodosta vaaraa kenellekään eivätkä edes noteeraa kopteria. Yhden henkilön kameraa jenkit siis pitävät aseena, vaikka sitä ei mitenkään voi videon perusteella sellaiseksi päätellä. Lopputulema on yksinkertainen. USA tekee ruumiita olematta mitenkään varma, että kadulla olleet ihmiset ovat terroristeja.
Sivullisia surmanneita lentäjiä tulisi rangaista virheestä, koska he reagoivat ilman varmaa tietoa ja ilman heihin tai ympäristöön kohdistunutta uhkaa. Miten taistelukoulutuksen saanut sotilas voi luulla digikameraa singoksi? Vaikka armeija olisikin saanut Irakissa käskyn ampua kaikki, joilla on kadulla ase kädessään (tässä tapauksessa siis "ase"), miksi kopterista surmataan kaikki muutkin?
Tietenkin on niin, että lentäjille on aivan sama, ovatko ihmiset kadulla kapinallisia vai siviilejä. He ampuvat varmuuden vuoksi kaikki. Videosta selviää, kuinka ylimielisiä kommentteja heittelevät jenkkisotilaat tarkastelevat katua helikopterista vähintään kilometrin päässä ja näkevät ihmiset ruudulla kuin tietokonepelien hahmoina. Tunne on puistattava: tämähän on kuin playstationia. Ruudulle tuleva kuolema koskettaa sotilaita yhtä vähän kuin kotona pelihuoneessa.
Näin eliminoi uhkaa maailman pelastaja Yhdysvallat.
Iskussa kuoli toistakymmentä ihmistä, heidän joukossaan irakilainen uutistoimisto Reutersin avustaja ja Reutersin irakilainen valokuvaaja. Muun muassa kaksi lasta haavoittui. Yksikään paikalla olleista ei ollut kapinallinen tai terroristi, joiksi Apache-helikopterin lentäjät heitä luulivat. Kyseessä olivat siviilit. USA pahoitteli aikanaan erehdystä, mutta ei tehnyt muuta.
USA:n armeija on vahvistanut videon olevan aito. Sille on tallentunut lentäjien ja maajoukkojen välistä keskustelua, missä helikopterimiehistö pyytää lupaa avata tuli kapinallisia vastaan. Ääninauhan perusteella kadulla olleet ihmiset luokitellaan terroristeiksi vain toteamalla, että "kyllä he ovat sellaisia". Todisteita asialle ei voi havaita.
Mitä nämä "kapinalliset" sitten tekevät? He ovat sikäläiseen tapaan kadulla parveilevia miehiä, jotka ovat kiinnostuneita kadun kulmassa kyyristelevän valokuvaajan työstä ja seuraavat tätä. Kameraobjektiivia taistelulentäjät luulevat aseeksi, ilmeisesti singoksi. Kun ihmiset on ammuttu helikopterista käsin seulaksi, haavoittuneita tulee auttamaan pakettiauto. Sieltä ulos tulleet miehet ammutaan, auto tuhotaan ja lisää ruumiita syntyy.
Helsingin Sanomat on otsikoinut videon ja siitä tehdyn uutisen "USA:n harhaiskuksi". Harhaisku -sana joutuu täysin kyseenalaiseen valoon, kun videon katsoo ja keskustelut kuuntelee. Yhtä hyvin kuin harhaiskusta, joku voisi puhua joukkomurhasta. Tiettävästi USA yritti jollain tavoin estää videon julkaisemista, mutta ei siinä onnistunut. Se nyt vielä puuttuisi, että sananvapauden perikuva Setä Samuli ryhtyisi Kiinan tavoin sensuroimaan sataprosenttisesti kaikkea itselleen kiusallista mediamateriaalia.
Tietokoneen näytöltä näkee saman kuin kopterista. USA:n sotilaat ampuvat kadulla olleet ihmiset, vaikka nämä eivät ammu laukaustakaan, eivät muodosta vaaraa kenellekään eivätkä edes noteeraa kopteria. Yhden henkilön kameraa jenkit siis pitävät aseena, vaikka sitä ei mitenkään voi videon perusteella sellaiseksi päätellä. Lopputulema on yksinkertainen. USA tekee ruumiita olematta mitenkään varma, että kadulla olleet ihmiset ovat terroristeja.
Sivullisia surmanneita lentäjiä tulisi rangaista virheestä, koska he reagoivat ilman varmaa tietoa ja ilman heihin tai ympäristöön kohdistunutta uhkaa. Miten taistelukoulutuksen saanut sotilas voi luulla digikameraa singoksi? Vaikka armeija olisikin saanut Irakissa käskyn ampua kaikki, joilla on kadulla ase kädessään (tässä tapauksessa siis "ase"), miksi kopterista surmataan kaikki muutkin?
Tietenkin on niin, että lentäjille on aivan sama, ovatko ihmiset kadulla kapinallisia vai siviilejä. He ampuvat varmuuden vuoksi kaikki. Videosta selviää, kuinka ylimielisiä kommentteja heittelevät jenkkisotilaat tarkastelevat katua helikopterista vähintään kilometrin päässä ja näkevät ihmiset ruudulla kuin tietokonepelien hahmoina. Tunne on puistattava: tämähän on kuin playstationia. Ruudulle tuleva kuolema koskettaa sotilaita yhtä vähän kuin kotona pelihuoneessa.
Näin eliminoi uhkaa maailman pelastaja Yhdysvallat.
torstai 1. huhtikuuta 2010
Iltalehti ja Hazard saivat mitä ansaitsivat
Julkisen sanan neuvosto antoi eilen langettavan päätöksen Iltalehdelle, kun se julkaisi tammikuun numerossa Kaarina Hazardin kolumnin "Ludvig Borga". Hazard käsittelee kirjoituksessaan median suhtautumista Tony Halmeeseen ennen tämän kuolemaa ja välittömästi kuoleman jälkeen. JSN:n päätöksen teksti ja Halmeen äidin kantelu löytyvät täältä. Kolumnia on käsitelty tällä blogisivustolla jo helmikuussa otsikolla Mediakriitikon emämunaus.
JSN sai kolumnista yhteensä 108 kantelua, mikä on Suomen ennätys. Niistä 50 ei täyttänyt kantelun muodollisia edellytyksiä. Päätöksellään neuvosto ratkaisi nyt samanaikaisesti Tony Halmeen äidin ja 57 muuta kantelua.
JSN katsoo siis Iltalehden tekstin rikkovan hyvää journalistista tapaa. Päätös syntyi äänin 10-1 ja sitä on tervehdittävä ilolla; se oli ainoa oikea ratkaisu, vaikka oletinkin pessimistisesti helmikuussa, että "tuomiosta" tulee vapauttava. JSN tunnistaa Hazardin tekstistä mediakritiikin, joka on "osin oivaltavaakin", mutta päätöksen pohjana ovat Hazardin käyttämät halventavat ja vainajan ihmisarvoa loukkaavat ilmaukset.
Vaikka sitä ei päätöksestä suoraan ilmi käykään, voimme olettaa, että tekstuaalisesti ja journalistisesti kokenut JSN on ymmärtänyt Kaarina Hazardin perimmäisen tarkoituksen: tekstissä ei puhu Hazard, vaan tekstin minä on suomalainen media. Hazardin ilmaukset ovat ikään kuin median ääntä siitä, kuinka se lehtitaloissa ja toimituksissa on ajatellut ja kommentoinut ilmiö Tony Halmetta eri aikoina. Mutta se ei ole painanut näitä kommentteja lehtiin tai sanonut niitä sähköisessä mediassa ääneen.
Miksi JSN sitten antoi langettavan päätöksen, jos se kerran tunnisti ilmaukset mediakritiikiksi ja kritiikin kohteen ilmiöksi nimeltä Toni Halme, ei henkilöksi Toni Halme? Hazardhan puhuu median suulla ja sanoo näin yrittävänsä saada meidät lukijat ymmärtämään, kuinka kaksinaamaisesti Halmeeseen on tiedotusvälineissä suhtauduttu.
Päätöksessä kirjoitetaan Hazardin "huonosta harkinnasta" sananvalintojen suhteen. Mitä ilmeisimmin sillä viitataan kahteen seikkaan. Siihen, että lukijat eivät selkeästi näe kritiikin ydintä, vaan luulevat ilmauksia Hazardin henkilökohtaisiksi mielipiteiksi. Tällöin koko tekstin identiteetti muuttuu, kuten todellisuudessa kävikin, ja kokonaisuudesta tulee ehdottomasti tuomittava. Ja siihen, että ylipäänsä on väärin kirjoittaa kursailematon mediakritiikki välittömästi henkilön kuoleman jälkeen, jolloin se on omiaan aiheuttamaan lisäkärsimystä omaisille ja läheisille.
Kaikkien pohdintojen julkaiseminen ei ole mielekästä JSN:n kokoontumisissa. Sen ei ole siis tarvinnut painaa päätökseen todennäköisiä kysymyksiään siitä, miksi ihmeessä taitava kirjoittaja Hazard menee päästämään käsistään tekstin, jonka mediakritiikki ei avaudu lukijalle, vaan johtaa internetvihaan ja langettavaan päätökseen. Mediakritiikkiin erikoistuneen kirjoittajan jos kenen tulisi nimittäin tunnistaa se heikko jää, jolloin ollaan uppoamisvaarassa. Eihän tässä ole mitään logiikkaa!
Ei olekaan silloin, kun omat tunteet saavat ylivallan.
Kuten aiemmin jo totesin: Hazardin inho ja viha Halmeen kaltaisia ilmiöitä kohtaan saivat selkävoiton kokeneen analyytikon viileästä harkinnasta. Kolumnissa todetut mielipiteet olivat Hazardin, mutta hän käytti tilaisuutta hyväkseen ja pisti ilkeät kommentit henkilöimättömän suomalaisen median piikkiin.
Yritti siis kätkeä oikean minäkertojan, mutta epäonnistui: tuli henkilöineeksi itsensä suomalaiseksi mediaksi ja samalla yliarvioi jokamiesten medialukutaidon. Kolumnin tekstistä sukeutui Hazardin nautiskellessa niin rasvainen, että tästä johtavasta feministipoleemikosta, jonka kuva paistoi kolumnin vieressä, tehtiin heti tarinan konna. Nämä "Disneyn kuvakerrontaan tottuneet visailunkuluttajat", kuten Hazard kirjoittaa Halmeen peruskannattajista, suuttuivat.
PS. Sitä ei tarvitse pohtia, miksi Iltalehti ajoi samaan miinaan Hazardin kanssa ja meni julkaisemaan kolumnin. Ludvig Borga -kohu lasketaan siellä vain plussaksi, vaikka vähän ensin rapaa silmille lensikin.
JSN sai kolumnista yhteensä 108 kantelua, mikä on Suomen ennätys. Niistä 50 ei täyttänyt kantelun muodollisia edellytyksiä. Päätöksellään neuvosto ratkaisi nyt samanaikaisesti Tony Halmeen äidin ja 57 muuta kantelua.
JSN katsoo siis Iltalehden tekstin rikkovan hyvää journalistista tapaa. Päätös syntyi äänin 10-1 ja sitä on tervehdittävä ilolla; se oli ainoa oikea ratkaisu, vaikka oletinkin pessimistisesti helmikuussa, että "tuomiosta" tulee vapauttava. JSN tunnistaa Hazardin tekstistä mediakritiikin, joka on "osin oivaltavaakin", mutta päätöksen pohjana ovat Hazardin käyttämät halventavat ja vainajan ihmisarvoa loukkaavat ilmaukset.
Vaikka sitä ei päätöksestä suoraan ilmi käykään, voimme olettaa, että tekstuaalisesti ja journalistisesti kokenut JSN on ymmärtänyt Kaarina Hazardin perimmäisen tarkoituksen: tekstissä ei puhu Hazard, vaan tekstin minä on suomalainen media. Hazardin ilmaukset ovat ikään kuin median ääntä siitä, kuinka se lehtitaloissa ja toimituksissa on ajatellut ja kommentoinut ilmiö Tony Halmetta eri aikoina. Mutta se ei ole painanut näitä kommentteja lehtiin tai sanonut niitä sähköisessä mediassa ääneen.
Miksi JSN sitten antoi langettavan päätöksen, jos se kerran tunnisti ilmaukset mediakritiikiksi ja kritiikin kohteen ilmiöksi nimeltä Toni Halme, ei henkilöksi Toni Halme? Hazardhan puhuu median suulla ja sanoo näin yrittävänsä saada meidät lukijat ymmärtämään, kuinka kaksinaamaisesti Halmeeseen on tiedotusvälineissä suhtauduttu.
Päätöksessä kirjoitetaan Hazardin "huonosta harkinnasta" sananvalintojen suhteen. Mitä ilmeisimmin sillä viitataan kahteen seikkaan. Siihen, että lukijat eivät selkeästi näe kritiikin ydintä, vaan luulevat ilmauksia Hazardin henkilökohtaisiksi mielipiteiksi. Tällöin koko tekstin identiteetti muuttuu, kuten todellisuudessa kävikin, ja kokonaisuudesta tulee ehdottomasti tuomittava. Ja siihen, että ylipäänsä on väärin kirjoittaa kursailematon mediakritiikki välittömästi henkilön kuoleman jälkeen, jolloin se on omiaan aiheuttamaan lisäkärsimystä omaisille ja läheisille.
Kaikkien pohdintojen julkaiseminen ei ole mielekästä JSN:n kokoontumisissa. Sen ei ole siis tarvinnut painaa päätökseen todennäköisiä kysymyksiään siitä, miksi ihmeessä taitava kirjoittaja Hazard menee päästämään käsistään tekstin, jonka mediakritiikki ei avaudu lukijalle, vaan johtaa internetvihaan ja langettavaan päätökseen. Mediakritiikkiin erikoistuneen kirjoittajan jos kenen tulisi nimittäin tunnistaa se heikko jää, jolloin ollaan uppoamisvaarassa. Eihän tässä ole mitään logiikkaa!
Ei olekaan silloin, kun omat tunteet saavat ylivallan.
Kuten aiemmin jo totesin: Hazardin inho ja viha Halmeen kaltaisia ilmiöitä kohtaan saivat selkävoiton kokeneen analyytikon viileästä harkinnasta. Kolumnissa todetut mielipiteet olivat Hazardin, mutta hän käytti tilaisuutta hyväkseen ja pisti ilkeät kommentit henkilöimättömän suomalaisen median piikkiin.
Yritti siis kätkeä oikean minäkertojan, mutta epäonnistui: tuli henkilöineeksi itsensä suomalaiseksi mediaksi ja samalla yliarvioi jokamiesten medialukutaidon. Kolumnin tekstistä sukeutui Hazardin nautiskellessa niin rasvainen, että tästä johtavasta feministipoleemikosta, jonka kuva paistoi kolumnin vieressä, tehtiin heti tarinan konna. Nämä "Disneyn kuvakerrontaan tottuneet visailunkuluttajat", kuten Hazard kirjoittaa Halmeen peruskannattajista, suuttuivat.
PS. Sitä ei tarvitse pohtia, miksi Iltalehti ajoi samaan miinaan Hazardin kanssa ja meni julkaisemaan kolumnin. Ludvig Borga -kohu lasketaan siellä vain plussaksi, vaikka vähän ensin rapaa silmille lensikin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
