Larssonia kirjassa ja elokuvassa

Ruotsalaisen toimittajan ja kirjailijan Stieg Larssonin kolmen dekkarin eli Millennium-trilogian käsittämättömän suosion keskellä tulee miettineeksi, oltaisiinko tässä, jos muutamaa asiaa ei olisi tapahtunut. Tuskin oltaisiin.

Vajaa 2000-sivuinen trilogia käsittää teokset Miehet jotka vihaavat naisia, Tyttö joka leikki tulella ja Pilvilinna joka romahti. Liioittelematta voi sanoa, että kyseessä ovat 2000-luvun tähän saakka merkittävimmät pohjoismaiset dekkarit. Ja tietenkin ne tulevat Ruotsista, ikään kuin Mankellin, Guilloun, Sjöwallin ja Wahlöön maailmanvalloitus ei jo riittäisi.

Larssonin menestykseen vaikuttivat monet ulkokirjalliset seikat. Se ei ole ihme nykyisessä medioituneessa yhteiskunnassa.

Vähiten vaikutusta ei ollut sillä, että kirjat julkaistiin postuumisti. Mikään ei myy niin hyvin kuin kuolema. Kirjailija ehti menehtyä marraskuussa 2004 50-vuotiaana juuri ennen trilogian saapumista kauppoihin. Larsson ei koskaan kokenut suursuosiota.

Kirjailijan oma menneisyys on osittain hämärän peitossa. Se lisää mystiikkaa hänen ympärillään. Larssonin yhteiskunnallinen toiminta Ruotsissa sekä mm. Grenadan vallankumouksessa on ollut kiistanalaista. Larsson oli intohimoinen rasisminvastustaja ja ihmisoikeusaktivisti, vasemmistolainen (kuten moni muukin Ruotsin kansainvälinen dekkaristi) ja jätti jälkeensä valtaisan perintöriidan, mikä pitää nimen hengissä vuosia. Suhteet vanhempiin olivat aina huonot.

Kaikenlaiset huhut seuraavat Larssonia sitkeästi ja luovat mielenkiintoa hänen persoonaansa. Avovaimo Eva Gabrielssonin tiedetään vaikuttaneen merkittävästi trilogian sisältöön ja muotoon. Larssonin väitetään olleen kävelevä Wikipedia, mutta huono kirjoittaja, joka tekee kömpelöä tarinaa ja paljon virheitä. On tietoa salaisesta sopimuksesta, jolla estetään neljännen dekkarin julkaiseminen jonkun muun, esimerkiksi Gabrielssonin, täydentämänä. Larsson sai neljännestä kirjasta valmiiksi noin puolet. Koko kirjasarjasta piti tulla kymmenosainen. Kaikista kolmesta teoksesta ohjattiin pikatahtia menestyneitä ja palkittuja elokuvia.

Tuossa on jo tarpeeksi materiaalia median reposteltavaksi itse kirjojen oheen. Ja kauppa luonnollisesti käy.

Vasta ensimmäisen kirjan ja sen jälkeen kyseisen elokuvan katsoneena voin jo kommentoida tärkeintä eli sisältöäkin.

Tekstuaaliselta ja rakenteelliselta tasoltaan Miehet jotka vihaavat naisia on hyvä dekkari, mutta ei poikkeuksellinen. Pääjuoni toimii kuin junan vessa ja rinnakkaisten tapahtumatasojen kuljettaminen on näppärää, mutta ei ennenkuulumattoman ihmeellistä. Taloudellisten ja poliittisten lainalaisuuksien hallittu vyörytys lukijan silmille on kunnioitusta herättävää, mutta niin on esimerkiksi Henning Mankellinkin kirjoissa. Dialogi vahvistaa realismin tuntua. Se on tasoltaan toimittajan ammattitekstiä, ei taidetta. Kiito kohti kirjan kliimaksia onnistuu sopivan maltillisesti ja yllätykset taitaen, mutta siinäkään ei ole mitään erikoista.

Kirjan voima on henkilögalleriassa, joka Larssonilla on tarkoituksellisen äärimmäinen. Kaikilla vähänkin kirjan keskiöön lukeutuvilla hyvin toimeentulevilla ruotsalaisilla on jonoksi asti luurankoja kaapeissa. Harvinaisen monet ovat läpeensä pahoja ja vastenmielisiä. Tarinan Tintti eli toimittaja Mikael Blomkvist on tietenkin hyvä, mutta luonnollisesti eronnut, sitoutumiskelvoton ja työlleen omistautunut vääryyksien paljastaja, joka potee huonoa omaatuntoa, koska tapaa tytärtään niin harvoin.

Toinen päähenkilö eli rankan lapsuuden ja nuoruuden elänyt Lisbeth Salander on Larssonin varsinainen timantti; happi, jonka varassa trilogia hengittää ja erottuu muista. Salander on poikkeuksellinen hahmo dekkarikirjallisuuteen. Nuorella naisella on harvinaista erityislahjakkuutta ja hän osaa toimia fyysisesti, mutta tunne-elämältään Salander on torso, itsensä ilmaisijana lähes mykkä. Lävistysten, tatuointien ja radikaalin pukeutumisen myötä vastapuolen reaktio Salanderiin on yleensä varautunut.

Salanderin ja Blomkvistin kokemusten kautta Larsson sijoittaa kirjojensa maailmaan tärkeiksi katsomiaan asioita. Sukupuolten olematon tasa-arvo ja naisviha, räikeät taloudelliset vääryydet ja oman edun tavoittelu, ihmisoikeuksien polkeminen, uusnatsismi ja miesten loputon vallanhimo muodostavat verkon, joka lopulta saattaa Salanderin ja Blomkvistin parivaljakoksi selvittämään monimutkaista rikosvyyhtiä.

Elokuvaversiossa Salanderin hahmo on lähes yhtä onnistunut kuin kirjassa, mutta muilta osin tematiikaltaan ja juoneltaan mutkat suoriksi vetävä valkokangas häviää kirjalle.

Se myyttinen joukkuetrauma

Suomalainen urheilumenestys on yhä harvinaista joukkueena, mitattiinpa sitä millä tekijöillä tahansa. Esimerkiksi kaikkien urheilulajien ylivoimainen ykkönen jalkapallo on pitkään ollut meillä harrastajamäärien kärjessä, mutta emme ole koskaan selviytyneet miesten MM- tai EM-lopputurnaukseen.

Ruotsilla, Norjalla ja Tanskalla on esittää jalkapallosta aivan toisenlaista historiaa. 2,3 miljoonan asukkaan Latvia pelasi EM-turnauksessa 2004. Kahden miljoonan asukkaan Slovenia on ollut mukana vuoden 2000 EM-kisoissa, 2002 MM-kisoissa ja pelaa MM-lopputurnauksessa Etelä-Afrikassa tulevanakin kesänä pudotettuaan karsinnan viimeisessä vaiheessa Venäjän. Suomelle Venäjä oli sen sijaan täysin mahdoton vastustaja.

Suomalaiset urheilutoimittajat kommentoivat joskus ajattelemattomasti toisten maiden menestystä. Kun Slovenia varmisti syksyllä sensaatiomaisen pääsynsä Etelä-Afrikan MM-kisoihin, toimittaja totesi tv:ssä, että paikka MM-lopputurnauksessa on Slovenialle VASTA TOINEN.

Vasta toinen? Eihän maan itsenäistymisestä ole kahtakymmentäkään vuotta. Asukkaita maassa on vain miljoona enemmän kuin Suomen pääkaupunkiseudulla. Tällä mittapuulla Suomen olisi pitänyt olla mukana jalkapallon MM-kisoissa vähintään viisi kertaa.

Maapallon perspektiivissä jääkiekko on minimaalinen laji ja Suomi yksi sen mammuteista - paitsi kultamitalien määrässä. Ainoasta jääkiekon MM-voitostamme vuodelta 1995 on revitty kaikki mahdollinen terapia irti. Mitä suomalaisesta joukkueurheilusta kertoo se, että lukuisten pronssisijojen lisäksi olemme olleet kuusi kertaa hopealla MM-kisoissa, kaksi kertaa hopealla olympiakisoissa ja kerran hopealla maailmancupissa, mutta voittoja on vain tuo yksi?

Salibandyssa, joka on huomattavasti jääkiekkoa pienempi mikrolaji, pitkäaikainen MM-ykkönen Ruotsi on yhden kerran kyetty kumoamaan. Jalkapallosta seuraavat maailmanlaajuiset palloilulajit ovat lentopallo ja koripallo. Niissäkään Suomella ei ole arvokisamenestystä.

Suomesta puuttuu voittamisen kulttuuri. Se syntyy harjoittelun, valmennuksen ja kasvatuksen kautta itseluottamuksesta, yksilöpsykologisista tekijöistä, henkilökohtaisista taidoista ja paineensietokyvystä. Oikea pelitaktiikka joukkueena saa esiin tämän kombinaation parhaat puolet.

Näin yksinkertaista joukkueurheilu ei kuitenkaan ole. Urheilijakin on kansalainen, jolla on tunne-elämä. Myös hänen minuuteensa ja itseyteensä vaikuttaa oman maan psykohistoria. Meillä se on painottunut enemmän vaatimattomuuteen, yksin puurtamiseen, erakoitumisen jalouteen ja henkilökohtaiseen sisuun kuin sosiaalisuuteen, terveeseen ylpeyteen tai yhdessä tekemiseen. Psyyketekijöitä voi havaita jopa ilmasta, jos haluaa. Kun lentää suomalaisen ja vaikkapa saksalaisen maaseudun yli, mitä erottuu? Saksassa kylät ovat yhtenäisiä, meillä asutaan erillään.

Erillään olo maantieteellisenä kokonaisuutena on tehnyt Suomelle myös vuosikymmenten taakan siitä, että haluamme aina kiihkeästi osoittaa kansakuntana pärjäävämme ja olevamme vähintään yhtä hyviä kuin muut. Urheilun yksilölajeissa se on jo todistettu, mutta joukkumenestys on modernia eurooppalaisuutta, sitä kaikki haluavat.

Psykohistorialliset kerrostumat muovaavat piilotajuntaisen kollektiivisen käsityksen siitä, millaisia me suomalaiset olemme ja mihin me pystymme. Näin rakentuu joukkuelajeissakin vaikuttava ns. suomalaisuus, ja se on erilaista kuin esimerkiksi ruotsalaisuus tai turkkilaisuus. Niin, Ruotsi ja Turkki, molemmat entisiä suurvaltoja, joiden ei ole tarvinnut olla rähmällään mihinkään suuntaan.

Onko tämä teksti tuttua: Ruotsalainen pelaaja on tiukassakin paikassa rento ja itsevarma, Ruotsissa panostetaan lahjakkuuksiin ja henkilökohtaiseen taitoon, ruotsalainen erottuu joukkueessa yksilönä, mutta hallitsee silti ryhmädynamiikan, yleisö ei kasaa "talvisodan hengen" avulla joukkopainetta hänen niskaansa. Ruotsalainen voi pelata rauhassa peliään, mutta suomalaisille sälyttyy lisästressi osoittamaan mainetekoina se, että meistä on kansakuntana johonkin.

Miten erilaista itseluottamus voi eri maiden välillä urheilussa ollakaan. Olin Turkissa jalkapallon vuoden 2002 MM-kisojen kahden viimeisen peliviikon ajan. Etelä-Koreassa pelattujen kisojen valopilkku isäntämaan lisäksi oli Turkki, joka nousi yllätyspronssille. Loppuotteluun saakka tie ei vienyt, sillä Brasilia voitti Turkin välierissä 1-0. Turkkilaisten pettymys välieräpelin jälkeen oli sanoinkuvaamatonta. Pidettiin täysin selvänä, että lajin mahtimaa Brasilia oli lyötävissä. Kukaan paikallinen ei voinut ymmärtää, miten joukkue saattoi hävitä tuon ottelun. Brasilian voittamiseen uskottiin kuin vuoreen, koska "turkkilaiset pystyvät mihin tahansa", kuten minulle useaan otteeseen vakuutettiin.

Olisipa suomalaisilla joukkueilla joskus tuollainen norsun itsetunto. Suunnaton itsevarmuus ei millään lailla sotkenut Turkin peliä. Brasilia joutui todella tiukille. Mitähän Suomessa olisi ajateltu, jos olisimme hävinneet jalkapallon jättiläiselle MM-kisojen välierissä 1-0? Olisimmeko olleet totaalisen pettyneitä, kuten turkkilaiset? Samainen Turkki venyi EM-kisoissa 2008 jälleen välieriin, jossa Saksa voitti sen 3-2. "Me emme koskaan luovuta, koska olemme turkkilaisia", totesi Turkin silloinen valmentaja.

Siinä on opiksi otettavaa.

Suomalaiset odottavat kieli pitkällä jo nyt seuraavien jalkapallon EM-kisojen karsintaotteluja Ruotsia vastaan. Vastassamme on siis yksi jalkapallon suurmaista. Suomella on kuulemma mahdollisuuksia, koska yksi päävastustajista on nimenomaan Ruotsi...

Verta, hikeä, kyyneleitä - ja draamaa

Vancouverin talviolympialaiset ovat alkamassa. Edessä on 17 vuorokautta hehkutusta ja valvomista. Toivottavasti edessä on myös draamaa. Ilman sitä huippu-urheilu ei enää tänä päivänä jaksa tyydyttää kuin fanaatikkoja. Sekunnit ja maalit eivät pelkästään riitä maailmassa, jossa kaikki intensiivinen ja koskettava on koettu television kautta moneen kertaan. Ihmiset etsivät urheilusta enää äärimmäisiä elämyksiä. Muutos tapahtui viimeistään Lahden MM-hiihdoissa 2001, jonka jälkeen mikään ei ole ollut ennallaan.

Tuore esimerkki urheilutapahtuman muuttumisesta itseään suuremmaksi tunteiden tulivuoreksi oli viimekeväinen jääkiekon SM-liigan karsinta Porin Ässien ja Vaasan Sportin välillä. Kaikki käsikirjoituksen klassiset osat olivat kaukalonäytelmässä kohdallaan. Ässät edusti vahvuutta ja suuruutta, jonka asemaa pystyi yllättävällä tavalla horjuttamaan pieni ja vaikeista lähtökohdista ponnistanut Mestiksen Sport. Draamaa ohjasivat valmentajat, jotka persoonina olivat toistensa vastakohtia ja jotka olivat herättäneet vereviä intohimoja vuosikymmenien ajan muuallakin kuin urheilumaailmassa.

Syntyi kaksintaisteluasetelma diktatorisen (Juhani Tamminen, Sport) ja suvaitsevan (Alpo Suhonen, Ässät) lähestymistavan välillä. Kivikova porvari vastaan vasemmistolaisuus. Fyysisyys ja aggressiivisuus vastaan henkisyys. Joukon johtaminen edestä vastaan yksilön sisäinen voima. Ekonomia vastaan filosofia. Rautasaapas vastaan ranskalainen korko. Maanisuus vastaan seesteisyys. Huuto vastaan kuiskaus.

Kumpikin käytti mediaa psykologiseen sodankäyntiin. Erityisesti näin toimi äänekäs Tamminen, ja mielenkiinto oli taattu. Eikä media pitänyt kynttiläänsä vakan alla. Peli sinänsä ja se, että kaukalossa taisteltiin sarjanoususta, säilymisestä ja työpaikoista, ei riittänyt. Kaiken yli levittäytyi toinen taso: kamppailu, joka henkilöityi vanhenevien sotaratsujen katkeraksi yhteenotoksi. Näyttämön täytti kaksi erilaisen ideologisen taustan omaavaa valmennuksen dinosaurusta, jotka olivat kasvaneet suuremmiksi kuin edustamansa yhteisöt ja joista aika oli ajamassa ohi. Kuin Al Pacino vastaan Robert De Niro Michael Mannin elokuvassa The Heat.

Klassikon aina kaipaama ristiriita asetelmaan tuli niin, että Goljatin (Ässät) ohjaimia pitelikin käsissään liberaali ja humaani johtaja, kun taas Daavidin, heikomman (Sport) puolesta toimi suorasukainen autoritääri.

Tavallinen sarjajääkiekko ei ole koskaan kerännyt television ääreen niin epätyypillistä yleisöä kuin keväällä 2009. Lajifriikkien lisäksi Ässien ja Sportin keväisiä yhteenottoja seurasivat tuhannet sellaiset ihmiset, jotka yleensä vaivautuvat katsomaan kiekkoa korkeintaan silloin, kun Suomi pelaa MM- tai olympiafinaalissa. Olen itsekin jälkeenpäin muistellut noita Tammisen ja Suhosen päiviä, kun televisio liimaannutti magneetin tavoin ääreensä ja voitti auringonpaisteen ja ulkoilun. Olen katsellut YouTubesta ottelujen pakahduttavia lehdistötilaisuuksia ja elänyt tapahtumasarjaa uudelleen toivoen lisää vastaavaa dramatiikkaa penkkiurheiluun. Tuo urheilunäytelmä oli lähellä aitoa tragediaa.

Mitä sanoikaan kerran Turun kaupunginteatterin johtajanakin toiminut Alpo Suhonen, kun kuvanveistäjä Laila Pullinen kiisti urheilun olevan kulttuuria?

"Käykö sinun näyttelyissäsi, Laila, illasta toiseen tuhansia ihmisiä?"

Hyvin sanottu.

Löytyisikö Vancouverista draaman palasia? Mäkihyppääjä Harri Ollin mahdollisia alkoholi- ja kommunikaatio-ongelmia ei lasketa sellaiseksi.

Aino-Kaisa Saarisen ja Virpi Kuitusen keskinäinen kamppailu voisi hyvinkin nousta keskiöön. Saarinen on edellistalvena läpimurron tehnyt hiihtokuningatar ja naapurintyttö, jonka yrittää valtaistuimelta syrjäyttää omalla joutsenlaulullaan entinen hallitsija, ovela ja hämärän menneisyyden takaa kurkottava Kuitunen. Molemmilla on sama valmentaja, Jarmo Riski, joka on dopingrangaistuksensa kärsinyt. Väliintulevina muuttujina käsikirjoitukseen liimautuvat Mika Myllylän tunnustuksellaan käynnistämä epohormonikeskustelu, johon Kuitusella on kosketuspintaa Lahdesta 2001, ja Kuitusen kihlattu, superjulkkis ja miljonääri Jari Sarasvuo. Sarasvuohan on todennut, että hän on päässyt seuraamaan Kuitusen valmistautumista Vancouveriin haju- ja tuntoetäisyydeltä. Moni pelkää, että noin läheltä Sarasvuon kaltainen persoona saa aikaan vain menestystä tai täystuhoa. Välimuotoja ei ole. Virpi Kuitusessa on ainesta Vancouverin kisojen suomalaiseksi Drama Queeniksi, kävi miten kävi.

Jäähyväisasetelma Vancouverissa voi tarjota lisääkin draamaa. Suomen jääkiekon kultaisen sukupolven edustajat, konkaripelaajat Saku Koivu, Teemu Selänne, Ville Peltonen ja Jere Lehtinen, ovat viimeisissä olympiakisoissaan. Voiko joukkue tehdä mahdottomasta mahdollisen ja taistella kautta aikojen Suomen ensimmäisestä lajin olympiakullasta, mitä kukaan ei usko? Sama tilanne on mäkihypyssä lopettamispäätöksensä pyörtäneellä Janne Ahosella - onko hänestä ensimmäisen kerran olympiavoittajaksi? Niin ikään paluun tehneen Hannu Mannisen kohdalla suurin kysymys on, voiko hän voittaa kolme kultamitalia, kuten Samppa Lajunen vuonna 2002.

Kaikki he ovat kuin kulta-ajan westernistä, missä suuren asian eteen uhrautuva veteraani vielä viimeisen kerran ratsastaa paikalle ratkomaan asioita. Katsoja saa jännittää, kuka kärrätään taistelun päätyttyä puupalttooseen ja kuka poistuu auringonlaskuun.

Elikkä marssitaan haastavaan tiedeyliopistoon

Uudenlaisten, mutta ei välttämättä uusien sanojen pesiytyminen puhuttuun ja kirjoitettuun kieleen tapahtuu suomen kaltaisella pienellä kielialueella nopeasti. Eipä aikaakaan, kun iso osa kansalaisista median opastamana toistaa tuoretta mantraa ärsyttävyyteen asti.

Kaikkihan me olemme ajat sitten havainneet elikkä-ilmiön . Nuoret tai nuorekkaat viljelevät tätä hyödytöntä lisuketta paikallisradioissa ja asiakaspalvelutilanteissa. Murrevääntymiä sanasta ovat elikkänä ja elikkäpä, jotka kuulostavat vielä hirveämmiltä, tosin myös huvittavilta. On arveltu, että syy moisten sanojen ja niiden kanssasisarusten (kuten tiätsä, niinku, kuule, totaniinku, ikäänku, muttaettä ) käyttöön olisi ajan ottaminen sisällön miettimistä varten puhuessa. Kyseessä lienee kuitenkin pelkkä tottumus, jonka takana on luulo, että näin kommunikaatio on luontevampaa ja asiakasystävällisempää. Siltä se ainakin tuntuu, kun kaupan kassa antaa kaksikymppisestä takaisin ja sanoo "elikkä neljä seitsemänkymmentä".

Olla vaiheessa -ilmiöstä ei kukaan ole voinut välttyä. "Hänen opintonsa ovat vielä vaiheessa" (kesken, valmistumassa). Kotimaisten kielten tutkimuskeskus epäili aluksi vanhan vaihe-sanan uusiokäytön juontuvan stadin slangista tai englannin kielen in process -ilmauksesta, mutta palauteryöppy paljasti, että se tuleekin armeijaslangista, missä se on vuosikymmenet tarkoittanut paitsi keskeneräisyyttä tai valmistuvaa, myös myöhässäoloa tai jäljessä tulemista. Kukaan ei pysty selittämään, miksi ilmaus on levinnyt juuri nyt puhekieleen ja vapaatyyliseen lehtitekstiin.

Sitten on tietysti tämä haastava ...potilaat ja oppilaat ovat haastavia, käyttäytyminen ja tehtävät ovat haastavia ja kohta kisamatkat ja vastustajat ovat olympialaisissa haastavia. Sanahan tarkoittaa vaativaa, haasteellista ja kiehtovaa. Kukaan ei enää halua puhua tai kirjoittaa vaikeasta tai hankalasta, vaan tämän yltiöpositiivisen ajan takia haastavasta. Se antaa ilmiölle myönteisemmän sävyn ja myönteisellä asenteella ongelmat ratkeavat joutuisammin. Ihmiset ovat muuttunueet positiivareiksi ja puhuvat ärsyttävyyteen saakka mieluummin "haastavasta pakkastalvesta" kuin "vaikeasta pakkastalvesta". Ainahan näin on tehty. Jo muinaissuomalaiset puhuivat kiertoilmauksena "poismenosta" kuoleman sijasta.

Kaikki toimivat kuin sopulit ja levittävät haastavuuden ilosanomaa niin, että se vaikuttaa jo rasittavalta toistolta. Tuoreus sanasta on hävinnyt ajat sitten. Veikkaan, että seuraavassa maanjäristyksessä totinen toimittaja raportoi raunioiden keskeltä, kuinka "kuolleet ovat ensiapuryhmälle haastavia tapauksia".

Sitäkin olen mediasta ihmetellyt, miksi työnseisauksen tai pistelakon yhteydessä työntekijät aina marssivat ulos työpaikoiltaan, mutta eivät koskaan poistu tai kävele. Eivät he TV-kuvien perusteella marssi. Sanalla halutaan tietenkin korostaa päättäväisyyttä ja yhtenäisyyttä , mutta ei sen pakollinen ilmaus uutisissa tarvitsisi olla. Samanlainen pakko näyttää vallitsevan musiikin saralla, missä bändit aina heittävät keikkaa.

Haastava-sanaan liittynee käsitys siitä, että se antaa käyttäjästään modernimman ja ajan hengessä elävän kuvan. Tällainen termitehtailu on saavuttanut yliopistotkin, joita ei tosin enää ole edes olemassa. On vain tiedeyliopistoja. Nykyaikainen alan korkein oppilaitos ei yksinkertaisesti voi olla "vain" yliopisto. Miksi yliopisto-sana ennen kelpasi? Jos tiedeyliopisto tarkoittaa oppilaitosta, jossa tutkimus on niin laajaa ja laadukasta, että opinahjo saa tiedeyliopiston statuksen, eikö aiemmin tutkimusta tehty yliopistoissa ollenkaan? Onko meillä kohta opetusyliopistoja ja tiedeyliopistoja? Mikä erottaa huippuyliopiston tavallisesta tiedeyliopistosta tai yliopistosta?

Ei sitä mikään erota. Lumetodellisuuden houkutus on vain vallannut kovan kilpailun ja uuden sukupolven myötä myös yliopistot, jotka ovat ottaneet markkinatalouden keinot käyttöön etsiessään opiskelijoita ja rahoitusta. Sanat ja turpeaksi kasvatettu viestintäosasto ovat siinä prosessissa käypä ase. Pätevä ja osaava instituutio syntyy tänä päivänä niin, että julistaudutaan ensitöikseen päteväksi ja osaavaksi cooleilla sloganeilla ja hyvältä kuulostavilla laatusanoilla, vaikka mitään kompetenssia ei olisi mitattu tai toteen näytetty. Todellisuutta mietitään sitten myöhemmin, jos ylipäänsä mietitään.

Paavo Haavikko oli oikeassa. Parodiaa ei tarvitse kirjoittaa. Ne tekevät sen itse.

Mediakriitikon emämunaus

Mediakriitikon, kulttuurin moniottelijan, harrastajanäyttelijän ja akateemisen sekatyöläisen Kaarina Hazardin Tony Halmeesta Iltalehteen kirjoittama kolumni menee tässä kuussa Julkisen sanan neuvoston käsittelyyn. Kirjoitus johti ennätysmäiseen kantelutehtailuun ja yksi paperi otetaan puitavaksikin, koska se on Halmeen omaisen, äidin, tekemä.

Kolumni nosti poikkeuksellisen tunnemyrskyn ja keskustelun, mikä eittämättä vielä jatkuu siksikin, koska Halmeen hautajaiset ovat edessä. Olen ihmetellyt nyt kaksi ja puoli viikkoa sitä, miten voi olla mahdollista, että Hazardin Ludvig Borga -kirjoitus on saanut osakseen tukea ja puolustusta, myös joiltakin viestinnän asiantuntijoilta. Eivätkö he näe, että Hazard epäonnistui yrityksessään ja teksti on ammattitaidoton? Kolumnin herättämää vihaa ja aggressiota en ihmettele.

Kokenut, terävä-älyinen mediakriitikko syyllistyi tekstissään varsinaiseen emämunaukseen. Kirjoitus on huonosti laadittu ja siinä ei ole laskettu asioita oikein. Se on kielelliseltä tasoltaan ansiokas, mutta valtaosa lukijoista ymmärtää tekstin puhujan, äänen, väärin. Hazardin tarkoituksena on hänen omien sanojensa mukaan ollut kritisoida mediaa siitä, mitä se Halmeesta ajattelee ja kuinka se Halmeesta on kirjoitellut. Kolumnin kertojan ääni on median, ei ikään kuin Hazardin ("Ymmärsi mennä" - siis näin ajateltiin mediassa). Tämä ei kuitenkaan avaudu tekstistä selkeästi, vaan siitä välittyy pikemminkin kirjoittajan oma vastenmielisyys Halmetta kohtaan. Kaiken kruunaa se, että lukijat näkevät Hazardin henkilökohtaisesti pilkkaavan kuollutta Halmetta eli rikkovan suomalaisen luterilaisen koodiston vainajan kunnioittamisesta.

Miten on mahdollista, että kokenut mediavaikuttaja ampuu tällä lailla itseään jalkaan ja tekee samalla yhdellä kohtalokkaalla virhearvioinnilla itsestään jatkossa epäuskottavan? Tekstityöläisen kompetenssi häviää sillä siunaaman hetkellä, kun hän seuraavassa kolumnissa pyytelee nolosti anteeksi kirjoitteluaan. Näin Hazard joutui tekemään. Media-alan asiantuntijan oma medialukutaito petti. Voiko se pettää näin pahasti?

Tästä mielenkiintoisin pohdinta vasta alkaakin. Oliko Hazard tekstinsä sisällöstä niin itsevarma, että hän oletti lukijoiden näkevän metsän puilta eli osaavan kurkkia rivien välistä todellisen kritiikin kohteen suuntaan? Vai kävikö niin, että Hazard käytti Iltalehden foorumia hyväkseen ja kirjoitti halveksimastaan Halmeesta kuin itse ajattelee, mutta yritti verhota tekstin minäkertojaksi suomalaisen median sisäisen äänen.

Veikkaan jälkimmäistä, koska sellainen tuntu tekstistä huokuu, vaikka kuinka yrittäisi suurennuslasin kanssa etsiä muuta. Kirjoittajan oma ylimielisyys teki hänelle tepposet, roolitus epäonnistui pahanpäiväisesti ja kokenut Hazard joutui kasvotusten huikean internet-vihan kanssa. Surkuhupaisaa on se, että seuraavassa, niin sanotussa paikkauskolumnissaan Hazard ihmetteli, mistä tällaiset vihanryöpsähdykset nettikirjainten kautta Suomessa oikein sikiävät. Mistäköhän?Lukijat vastasivat Hazardille samoin alatyylisin lausein kuin millä hänen koettiin häpäisseen Halmetta. Hazard suorastaan yllytti halventavaan palautteeseen.

Tässä yhteydessä tulee ajatelleeksi 70-luvun taistolaisuutta. En puhu nyt aatteesta, vaan siitä, kuinka joidenkin kulttuuri-intellektuellien piirissä suvaitsemattomuus ja pöyhkeä itsevarmuus omasta älyllisestä ylivertaisuudesta elää yhä ja porskuttaa eteenpäin. Valtaosa suomalaisista ei edusta heille mitään muuta kuin populistien pikkusormensa ympärille kietomaa määkivää, vähä-älyistä lammaslaumaa, jotka äänestävät jatkuvasti aivan väärin. Aika moni on valmis yhdistämään nämä mielipiteet erityisesti ns. telaketjufeministien julmasanaiseen älymystörinkiin. Minkälainen muuten olisi ollut huuto ja mekastus, jos joku mies olisi kirjoittanut vastaavanlaisen kolumnin naisesta?

Veikkaan JSN:ltä kuitenkin vapauttavaa päätöstä. Kävi kummin tahansa, media on jo näyttänyt, kuka tämän kamppailun tosiasiassa voitti.